Hylätyksi tulemisen pelko vs. luottamus
Ulkoistettu sodan hätä on saanut meidät unohtamaan, miten lähellä kokemus on omassa lähihistoriassani. Omat isovanhempani ovat sotalapsia. Ja tämä kokemus on vaikuttanut syvällisesti kehitykseen, tunnekokemukseen elämästä ja omasta näkökulmastani myös luottamuksen tunteeseen.
Mummeista toinen saateltiin kuumeinen kapaloitu pikkusisko sylissään laivalla sotalapseksi Ruotsiin, toinen taas jätti kotinsa ja kaiken tuntemansa elämän paikassa, joka nyt on rajan takana. Kokemukset traumatisoivat, se on selvää. Mutta niiden jälkien ollessa lähellä, ne jäävät usein huomaamatta. Kokonanainen kansallinen hylättyjä lapsia, joiden tunne -elmälle ei ollut aikaa jällenrakentaessa. Hylätyksi tulemisen kokemuksia satapäin, kertomuksia jotka eivät koskaan saaneet ääntä.
Nyt puhutaan taakkasiirtymästä, siitä miten traumoista tulee ylisukupolvisia. Mummien kipuilusta tulee suodattuneena äitien ja heidän lastensa kipuja. Tässä on logiikkaa.
Mitä hylkäämisen kokemus aiheuttaa ihmiselle ja minkälaista todellisuutta se luo hänen elämäänsä? Se syö luottamusta. Se saa takertumaan myös epäterveisiin asioihin pelon myötä. Lapsi huutaa, älä jätä minua yksin, en osaa selviytyä yksin. Trauma on tällainen. Sillä ei ole logiikkaa aikuisen aivoille ja ymmärrykselle, mutta sillä on alitajuinen taustavaikutus. Traumatisoitunut ja hylkäämistä pelkäävä aikuinen pysyy epäterveissä ihmissuhteissa,hyväksyy väkivalla ja päihdeongelman, pahimmillaan.
Maassamme on alkoholilla hukutettu vaikeat tunteet, ja se jatkuu edelleen, ehkä osa tekee sen vain lääkkeellisesti tai muilla päihteillä. Se mikä on lähellä, on aina osittain piilossa.
Hylätyt lapset eivät saa ääntään kuulumaan, koska heiltä puuttuu luottamusta. Elämä kantaa, vaikka sanoisinkin mitä haluan, vaikka kertoisin että en tahdo että toimit noin. Hylätty lapsi, joka ei kohtaa hylkäämisen kokemustaan, voi katkeroitua. Alkaa syyttämään elämää ja toisia ihmisiä omasta pelkuruudestaan. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Katkeria parisuhteita, ja väkivaltaa kodeissa.
Siitä mikä on lähellä ja mikä satuttaa, pitäisi uskaltaa puhua. Pysähtyä ja katsoa kipua silmiin. Jos sinut on hylätty, se ei tarkota sitä, että sinun tulisi itsesi hylätä. Joskus vanhemmuus vaatii aloittamista siitä, että on vanhempi omalle itselleen. Kuulostelee sisintään siinä, missä puute on syntynyt, jotta voi ymmärtää oman kipunsa alkusyyn.
Emme ole tunnepuolella kypsä kulttuuri. Me emme käy keskusteluja perheissä siitä, mikä satuttaa ja mitä ei olla osattu kohdata. Meidät usein kasvatetaan ohittamaan se kipu. Mene kauppaan ja osta herkkuja tai uudet verhot jos ahdistaa. Syö tai katso Netflixiä. Mutta älä kuuntele itseäsi. Äitikään ei osaa, isäkään ei kykene. Ei käydä hankalia keskusteluja, jotka pakoittaisivat menemään mukavuuden rajamaille. Keskusteluja, jotka pakoittaisivat kaikki kehittymään.
Jos kohtaamme sen hylätyn lapsen, jonka kipu on myös meissä rehellisyydellä. Tarjoamme käden luottamuksella, mitä tapahtuu? Elämä voi muuttua, jos uskoo sen kantavan. Elämä voi muuttua, kun sille tarjoaa käden luottamuksella. Se voi murtaa katkeruuden muurit. Rakentaa terveen parisuhteen jossa asiat kohdataan rehellisyydellä. Syvätasolla se tuntuu helpotuksena. Luottamus ei rakenna siltoja pelkästään sisäisyydessä, vaan myös ihmisten välille muurien sijasta.