Minusta meihin – oivallus poikkeusajassa

Olemme joutuneet taipumaan tuulessa kaikki, kaikkia on koeteltu. Uutiset puskevat yhä uusia tilastoja, variantteja, laskelmia ja ennusteita. Tästä joka oli uusi normaali on tullut normaali, kuin varkain. Muistan kun tämä kaikki alkoi; etätyömääräys, työkamppeiden roudaus kotiin, keittiössä työn teon opettelu, keittiötasolle sai ikkunan eteen etätyöpisteen jossa pääsin seisomaan. Sitten alkoi taloyhtiössä kuohunta, päivittäiset äänet olivat liikaa kotona kököttäville ihmisille ja seinän takaa kantautuviin ääniin työn lomassa ei enää sopeuduttu. Muutimme väljemmille vesille ja saimme takapiha, jossa myös pääsi tekemään etätöitä. Se oli viime kesänä. Nyt on jo tämä kesä, ja tämä tilanne jatkuu.

Kesälomani viimeisenä päivänä tein havainnon. Mieli on resilientti, se taipuu muutokseen. Se on kitissyt vapauden menetyksestä ja toisaalta halunnut suojaa ja turvaa kaikille. Käynyt läpi skenaarioita eri maissa ja todennut että Suomi on ollut hyvä paikka tälle erikoistilanteelle, meitä ei ole sullottu koteihin, poliisit eivät ole partioineet kaduilla sakottamassa liikkujia, ja liikkumisen syitä ei olla kuulusteltu. Olemme onnekkaita kun meillä on tilaa jossa olla.

Huomasin myös mielessä olevan taipumuksen, voivottelun ja itsekeskeisen puheen. Kunnes ymmärsin aivan viime aikoina, kaiken ristiriitaisen tunteen, ja ihmisten mielipiteiden taistelun keskelläkin, me olemme tässä tilanteessa yhdessä. Jokainen reagoi myös omalla tavallaan, emmekä voita taistelulla mitään. Myötätunnolla kylläkin. Minulla on puoliso, joka on ollut tukena, läsnä ja jonka kanssa olen voinut vaihtaa ajatuksia tilanteesta ja sen muutoksista. Usein mieleeni häivähtää ajatus heistä tuhansista ja kymmenistä tuhansista yksinäisissä yksiöissä tämän kaiken keskellä. Oma isoäitini sanoi, on vaikea muodostaa lauseita kun ei ole kontakteja. Ja sovimme että soitellaan välillä, jotta sanat eivät unohdu. Olen laittanut viestejä yksin asuville ystäville ja kollegoille ja varmistellut että jokainen jaksaa edes jotenkin.

Nyt jos koska olisi aika nähdä maailma itseä pidemmälle. Ojentaa käsi, tehdä puhelu, pyytää vaikka ystävä turvallisesti lenkille. Ja erityisesti muistaa heidät, joilla ei ole muita. Se mikä yhdistää, lähentää. Ja ne harvemmatkin kohtaamiset ja keskustelut ovat jättäneet lämmön tunteen sisälle. Moni on saanut tärkeitä oivalluksia ja päässyt kiinni siihen mikä on omassa elämässä oikeasti tärkeää. Itse olen yhä uudestaan havahtunut siihen, tämän pelon keskellä, että tärkeintä on läheiset, heidän turvallisuus ja heidän terveytensä.

Olemme tässä yhdessä. Selviämme tästä yhdessä.