Parempien pilkka
Ihminen on toiselle Susi.
Se alkaa varhain. Me olemme matkimalla oppiva laji, aivan kuten eläimet. Matkimme sitä mitä näemme ympärillämme, ja toistamme aluksi ilmeitä ja eleitä. Kun kehitymme, alamme toistaa niitä ajattelun ja toiminnan rakenteita, jotka ovat ympärillämme.
Ihmettelin lapsena, kun pihapiirissäni noin 5-vuotiaat kaksostytöt nappasivat minua käsistä ja paiskasivat tiiliseinään. Toinen sähisi korvaani, ”oo siinä, mun serkku tulee vetämään sua turpaan”. Mietin pitkään, miksi hän sanoi noin, leikin rauhassa yksin, enkä edes ottanut tyttöihin kontaktia. Myöhemmin ymmärsin, tuo narratiivi on sitä, mitä he ovat kuulemalla oppineet, suurella todennäköisyydellä kotoaan.
Myöhemmin nämä rakenteet seurasivat lastentarhaan, esikouluun, peruskouluun, lukioon, korkeakouluun ja työelämään. Aivan kaikkialle. Muodot olivat erilaisia ja erilaista pilkkaa ja kiusaamista kuuli erilaisten ihmisten suista. Valtaa käyttivät sopimattomilla sanoilla sekä aikuiset lapsia kohtaan, että toisinpäin.
Tänään töissä kahvitauolla taas havahduin pilkan narratiiviin. Se on täysin ok kun kohteeksi on valittu se porukalla hyväksytty ”porukan ressukka” tai joku joka ei kuulu ”meihin” ja edustaa ”heitä”. Olen itse ollut kiusattu ja tiedän miltä se tuntuu. Tiedän miltä tuntuu pelätä sekä lasta, että aikuista. Tiedän ajan, joka oli täynnä absurdia pelkoa. Ja nyt kuuntelen tuota narratiivia turtuneena, jaksamatta puolustaa heitä, joita pilkataan. Olisin rohkea kun nousisin sanoineni heidän tuekseen. Olen tehnyt sen kyllä yleisen kollektiivin selän takana. Yksityisesti herjattuja tukien. Minulle tulee siitä paha olo, enkä halua lähteä siihen mukaan.
Nuo pilkan rakenteet ovat kaikkialla. Se on yhteiskunnassamme täysin sallittua. Pilkkaajat ovat ”parempia” vaikka todellisuudessa he ovat heikompia. On omanlaista heikkoutta lähteä myös siihen mukaan. Voi valita olla hiljaa. Omassa yhteisössäni pilkan kohde menetti läheisen vuosi sitten. Pilkka loppui hetkeksi. Mutta kun kollektiivi havaitsi suruajan olevan ohi, tuo pilkka jatkui. Ja minä itkin hänen vuokseen, ja itseni. Koska tiedän miltä se tuntuu. Kaikki eivät tiedä.
Mediassa ihmetellään koulukiusaamista. Muutama viikko sitten eräs somevaikuttaja itki tilillään, kun häneen kohdistui raivokas pilkka seuraajilta, ja täysin järjettömästä syystä. Hän sopersi itkien, Kun minua äitinä kiusataan, miten voin perustella lapsilleni että tämä ei ole Ok. Kun aikuiset eivät osaa käyttäytyä, eivät ne lapsetkaan. Malli ei ole siis kaukana kun lasten kiusaamista ihmetellään. He ovat imeneet nuo mallit ympäristöstään. Ympäristöstä, joka on kääntänyt kasvonsa vastuunkannolta. Lukuisissa tilanteissa aikuiset eivät ole puuttuneet lasten kiusaamiseen, vaan kääntäneet kasvonsa pois.
Asia on normalisoitu yhteiskunnassamme, ja se ei ole Ok. Internet on alusta kaikista kammottavimmalle kiusaamiselle. Sen voi tehdä raivolla ja kasvottomasti. Toisen päälle voi ladata oman pahan olon ja emotionaalisen keskeneräisyytensä. Sen, että ei ota vastuuta omista hankalista tunteistaan. Moni ei niitä edes tunnista, joten niistä on hankala ottaa vastuuta. On jopa normaalia herjata toista, vaikka tuntematontakin.
Tästä negatiivisesta kommunikaation tavasta, ja toisen pilkasta olisi hyvä päästä irti. Hyvä olisi tarkastella itseä ja sitä, mikä ajaa moiseen käytökseen. Haemmeko yhteisissä kohtaamisissa hyväksyntää polkien toista alas. Jos annamme toiselle hänelle kuuluvan arvon, ja kehun, se saattaa jopa tuntua epämiellyttävältä. Voi olla että meitä on pilkattu ja kritisoitu omassa perheessämme, omien vahempien toimesta. Voi olla, että heidän itsetuntonsa ei ole riittänyt ylpeyteen omista lapsistaan terveellä tavalla.
Mutta me voimme harjoitella olemalla itse sitä, mitä me emme saaneet. Jos kylvämme hyvän siemeniä ympärillemme tukien ja kannustaen tuon pilkan sijasta, nousemme hieman korkeammalle ihmisinä. Se ei enää ole näennäistä itsensä korottamista toista polkien, vaan se on aidon arvon tunteen tuomista yhteisöön, yhteisen hyvän olon nostatusta.
Pilkka on niin automaattista, ettei sitä aina edes tunnista. Saattaa ajautua kahvipöytäkeskustelussa pilkkaamaan kohteita, joita media halveksuu, yleinen mielipide halveksuu. Mutta totuus voi olla ,että emme tiedä pilkkamme kohteesta mitään, emme tunne ihmistä jota poljemme. Käden ojennus asettaa haavoittuvaksi, pilkka rakentaa muureja. Haavoittuvaksi asettautuminen saattaa tuntua pelottavalta. Mutta kehotan kokeilemaan. Anna käsi sorretulle, ja hän helposti vastaa kiitollisuudella. Saatat jopa saada uuden mukavan kollegan lisää, kivan ihmisen elämääsi tai jopa elinikäisen ystävän.