Kun täältä lähden

Kuolemanpelko on koodattu meistä jokaiseen.

Mitä on tuntemattoman verhon takana? Mitä viimeisen päivämme päätteeksi tapahtuu. Se on mysteeri, sitä ei tiedä kukaan. Siitä on kuitenkin kaikilla omat uskomuksensa.

Tulemme tyhjin käsin tähän maailmaan. Tyhjin käsin ja puhtain sydämin.

Mutta sillä on merkitystä, miten lähdemme täältä. Vaikka emme välttämättä ehdi elämässämme paljoa uhrata asialle ajatusta. Millä kokemuksella, millä tunteella, millä vaikutuksella suhteessa ympäröivään todellisuuteen lähdemme.

Ydinpelkomme estää meitä ohjaamasta ajatusta kuolemaa kohti.

Koko maailma, elämämme huijaa meitä usein sivuraiteille. Uskomme että mitä enemmän täällä haalimme, sitä arvokkaampia olemme. Sitä enemmän olemme saavuttaneet.

Kuoleman edessä olemme alasti, ilman mitään suoritteita tai saavutuksia. Se voi olla äkillistä, se voi olla sairastuminen tai tapaturma, mikä päättää maallisen elämämme.

Mihin keskitymme? Mille annamme arvoa? Mikä on ikuista ja mikä on katoavaa?

Usein tämä kirkastuu kuoleman kasvojen edessä. Emme voi enää paeta lopun edessä, emme juosta karkuun, emme ostaa itseämme irti tilanteesta.

Minkälaisen maailman jätät taaksesi? Oliko sinulla aikaa lähimmille, vai annoitko aikasi uralle? Olitko läsnä ihmisille, vai keskityitkö tekemään rahaa? Koetko syyllisyyttä siitä, että valitsit jotain väärin?

Erään intiaanin mukaan, kuolema on aina käsivarren mitan päässä vasemmasta olkapäästämme. Se muistuttaa meitä elämän päättymisestä. Ja elämän päättymisen muistaminen herättää meissä elämän halun, sekä ymmärryksen päiviemme merkityksestä sillä ne ovat rajalliset.

Noissa sanoissa on järkeä. Me usein juoksemme elämämme läpi oikein tajuamatta mitä tapahtuu. Ajattelemme monin tavoin olevamme kuolemattomia. Sairastavat, lähtevät viedään pois silmistämme. Kuolema ei ole läsnä näkyvässä elämässämme. Ja silti, käsivarren mitan päässä.