Olla nainen rikkinäisessä kulttuurissa
Olin 17-vuotta kun poikaystäväni sanoi minulle. ”Olen ajatellut, haluan, että mulla on vaimo joka on kotona. Sä voisit olla kotona, tehdään lapsia, ja mä käyn töissä ja rakennetaan meille talo.” Kurkkua kuristi ja ahdisti. En osannut sanoa muuta kun että mulla on huono olo ja haluan kotiin. Se huono olo joka tuli siitä, että joku kertoi miten mun elämä tulisi menemään. Häkissä. Sitä se olisi mulle ollut.Ei minun suunnitelmani. Halusin matkustaa, enkä tiennyt mitä tulevaisuudelta kuuluisi haluta. Ja halusin olla vapaa. Suhde päättyi. Tuo mies asuu nyt kolmen lapsen ja vaimon kanssa omakotitalossa. Minä en.
20-vuotiaana tapasin luovan miehen, taiteellisen. Hän tykkäsi juoda. Hänellä oli haastava lapsuus ja alkoholisti isä. Maalasimme ja reissasimme yhdessä ja ne olivat hyviä vuosia. Kunnes tuo alkoholismi paheni, ja sitä seurasivat mielenterveysongelmat. Tunsin olevani vastuussa yhä enemmän. Kaikesta. Kodista, töistä sekä hänen pystyssä pitämisestään. Minä olen aina halunnut rakentaa elämääni, ja tuntui että hän halusi systemaattisesti sitä romuttaa. ”Tiedätkö, mun eksä aina piti suomalaisia naisia hiton pinnallisina, kun ne meikkaa ja lakkaa kynsiä ja pukee kireitä vaatteita”. Hänen eksänsä oli ulkomaalainen narkomaani. Mutta minä uskoin. Ja aloin näyttää kulahtaneelta, ettei tulisi sanomista. Ja sanomista tuli kaikesta. Vaatteista, kavereista, uravalinnasta, yliopistossa opiskelusta. Mukauduin, vaikenin ja tipahdin kuiluun. Kunnes eräänä päivänä voimat vaan loppuivat. Olin käynyt yksin töissä vuoden, kun silloinen puoliso päihtyi ja sairastui kotona. Tipahdin lattialle ja itkin. Sanoin että en jaksa enää. Siitä alkoi irrottautuminen 9-vuoden suhteesta.
Muutin Helsinkiin ja halusin aloittaa uuden elämän lähempänä ystäviäni. Tunsin vapauden ja voiman tunnetta pitkästä aikaa. Tapasin hieman vanhemman miehen jonkun ajan päästä. Jotenkin ajattelin että ikä varmasti tuo viisautta päähän. Että asiat on kunnossa kun on koti, auto, työpaikka ja lapsikin edellisestä suhteesta. Kuulin tragedian useampaan kertaan eri sanoin veisteltynä. Nainen vei lapsen, katkaisi kontaktit ja lapsi jäi vaille isää. Kuulin sen tarinan toisen puolen. Siitä alkoivat uudenlaiset haasteet. Uusi suhde joka aluksi näyttikin lupaavalta. Pitkiä kävelyitä, syvällisiä keskusteluita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ilman näkyvää traumaa. Muutimme yhteen. Ja sitten tuo show alkoi jälleen kerran. ”Et sä voi pukea tommosta kaula -aukkoa. Vaihda heti paitaa” ”Mun eksä oli ihan samanlainen” ”Oot ihan täysin traumatisoitunut itkupilli” ”Älä vaan hanki lapsia, et kykenisi ikinä olemaan äiti, koira riittää sulle”. Ja niin minä pienenin taas. Mukaan tulivat myös raivokohtaukset. Ja minä aloin saamaan paniikkikohtauksia. Koira piti minua hengissä, ja rutiinit. Muistan kerran kun olimme autossa ja eksäni ajoi raivon vallassa. Hän sanoi ajavansa päin kallion seinää ja tappavansa meidät molemmat. Hänen isänsä oli alkoholisti, joka uhkasi tappaa itsensä harva se viikonloppu. Isästä ei ollut pitkä matka poikaan.
Tämä suhde traumatisoi minut pahiten. Tarvitsin terapiaa sen jälkeen. Luulin että ongelma oli minussa, kun viisas psykiatrinen sairaanhoitaja eron ja paniikkikohtausten jälkeen sanoi minulle. ”Musta vaikuttaa että sulla on kaikki ihan kunnossa. Tuo suhde kuulostaa sairaalta. Lupaathan että jos tällaista vielä sattuu, tai alat tuntea että kaikki ei ole kunnossa sun elämässä, tulet jonkun luokse juttelemaan. Lupasin”. Näin painajaisia, että exäni tulee väkisin ovesta ja huutaa. Ei tullut, enkä ole nähnyt häntä enää sen jälkeen.
Me too. Woke. Intersektionaalinen feminismi. Käsitteitä. Mutta ne jäävät tyhjiksi ilman kokemuspohjaa. Henkistä tai fyysistä väkivaltaa kokenut voi ainoastaan ymmärtää mistä asiassa on kyse. Nuori feministi voi vastustaa naisten alistamista, mutta ilman kokemuksia, voiko hän ymmärtää miten syvälle juurtunut ongelma onkaan yhteiskunnassamme. Miten syvälle juurtunut se on globaalisti.
Meillä on vielä maita, missä naisen saa kivittää kuoliaaksi. Naisen saa hirttää ja syyttää pettämisestä kun haluaa vaihtaa nuorempaan. Naisen päälle saa heittää happoa ilman että joutuu siitä vastuuseen. Naisen päälle saa sylkeä ja huoritella. Ja nainen kestää, kantaa vastuun. Siitä että mies on poika.
Miksi miehet ovat poikia ja mikä on ongelmana yhteiskunnassamme? Miksi emme kasva tästä tilanteesta aikuisuuteen?
Ajattelen aikaisempia sukupolvia. Miehiä, jotka nuorena palasivat sodasta. Kauhun ja kuoleman traumatisoimina joivat itsensä tainnoksiin. Äiti kantoi vastuun. Äiti huolehti kodista, lapsista, siitä että asiat olivat järjestyksessä. Isä joi, pakeni ongelmiaan ja heikkeni. Monen miehen isä täällä Suomessakin. Ei ollut resursseja ymmärtää ongelman ja trauman syvyyttä. Syntyi vaikenemisen kulttuuri, jossa traumat sijoitetaan syrjään. Jossa se tyhjä aika kun ahdistavat tunteet nousevat pintaan turrutettiin alkoholilla. Kovin monen perheen tarina on tässä.
Trauma on niin syvällä, että harva puhuu siitä vielä tänäkään päivänä. Vaikka edelleen nuoret miehet lääkitsevät, juovat ja huumaavat itsensä tainnoksiin täällä. Toiset lääkitsevät itseään työllä tai pelaamisella. Ja tämä ei toki rajoitu toiseen sukupuoleen, mutta painottuu siihen vahvasti. Puhutaan nuorten miesten syrjäytymisestä ja siitä miten he jäävät koulussa jälkeen.
Intersektionaaliset feministit syyttävät miestä. Mielestäni syyttely ei ole se hedelmällinen lähtökohta. Me emme koskaan pääse sitä reittiä ratkaisuun.
Häpeä estää myös ongelman syvyyden myöntämistä. Sen, että olemme koko kansakuntana itse tuppisuina ongelmamme tiellä. Kodeissa ei puhuta siitä mikä on kipeää. Se peitetään, sillä se olisi perheelle, vanhemmille häpeällistä. Paljon häpeällisempää kun esimerkiksi päihdeongelman kohtaaminen. Sen perkaaminen, missä kohtaa elämässä suunta alkoi mennä vinksalleen. Missä kohtaa aloimme kieltää totuuden ja sen mitä oikeasti tapahtuu.
Kulttuurimme on rikki. Siinä on paljon aikuiseksi kasvaneita poikia ja tyttöjä, joilla ei ole kykyä nousta aikuisuuteen. Se ei ole kenenkään vika, mutta se on totta. Ja tosiasioita ei voi loputtomiin väistellä. Kun tosiasioita väistelee tarpeeksi kauan, alkaa yleensä ilmentyä muita ongelmia, fyysinen tai psyykkinen terveys saattaa pettää. Ongelman syvyyden vuoksi ei myöskään löydy laajempia apukeinoja auttaa kaikkia traumatisoituneita. Olemme kulttuurissa jossa naiseus on rikki. Nainen ei saa olla nainen, jotta hän ei herättäisi miehessä vaikeita tunteita. Mies ei osaa hallita noita vaikeita tunteita, joten naisen on muovattava itsensä muottiin joka kelpaa, joka ei herätä vaikeita tunteita lisää.
Lähisuhteet herättävät noita vaikeita tunteita. Toisen ihmisen peili on lähellä. Sitä ei voi paeta. Tuo vaikeus purkautuu usein erilaisina väkivallan muotoina. Ja se on niin tyypillistä, että sitä ei usein edes ymmärretä. Ne hiljaisetkin kodit, joista ei kuulu raivokasta huutoa, voivat olla täynnä erilaisia alistamisen rakenteita. Tilanteita, joissa toinen on vaiennettu.
On äärimmäisen vaikeaa kasvaa emotionaaliseen aikuisuuteen. Koska sitä ei meillä täällä ole opetettu. Olen kuullut kun olen näistä vaikeista tilanteista puhunut lähimmille; ”Mutta hei, noi pitää unohtaa ja vaan jatkaa eteenpäin” ”Käy ostamassa kivat verhot” ”Älä vello noita asioita”. Mutta ei, asiat eivät parane niitä väistämällä, kuten aiemmat sukupolvet ovat tehneet. Jonkun on kannettava vastuu. Vastuu alkaa itsestä. Omasta käytöksestä ja omista valinnoista, ajatuksista ja sanoista. Vastuu jota äidit ovat kantaneet. Ja sen vastuun pitäisi kantaa aivan jokaiseen meistä.