Voimaa ilman viisautta
Itsenäisyyspäivän ykkösotsikko ei ollut tänä vuonna veteraanit, tai linnanjuhlat. Ne olivat Sanna Marinin kosteat bileet, jotka jatkuivat aamuyölle. Siinä median tabloidmaisesti revitellessä jokaista tulokulmaa aiheeseen aloin miettimään maatamme, Suomea, Itsenäisyyttä. Oliko poliittinen peli, yöreissun moralisointi ja pääministerin arvostelu tärkeintä tuossa päivässä. Ajat ovat todella muuttuneet. Media ja maailma on aikansa kuva.
Mietin mummiani, joka oli evakkolapsi. Toinen oli sotalapsi ja matkasi laivalla ruotsiin. Koronaa on verrattu toiseen maailmansotaan, ehkä hieman aiheettomasti. Me olemme mukavasti keskuslämmitetyissä kuplissamme, kukaan ei pommita. Jos sattuisimmekin sairastumaan, pääsemme terveydenhuollon piiriin saamme ainakin jonkinlaista apua. Me emme herää pommien ääniin ja joudu miettimään, onko seuraava kohde oma kotimme, tai onko se oma henkemme. Todennäköisesti raajoja ja henkiä ei menetetä. Ainakaan suuremmalla todennäköisyydellä.
Jälleenrakennuksen vuosista on kuljettu pitkä matka pääministerin bileiltaan. Boomerit rakensivat maata, nostivat lihastyöllä maan takaisin pystyyn, rakensivat väsymättä ja monesti itsensä unohtaen. Ja tuossa on juuri se suuri ero tähän aikaan, jota elämme *itsensä unohtaen*. Noissa sanoissa kiteytyy kaksi ääripäätä. Toisaalta oman elämän ja tarpeiden edelle on jouduttu laittamaan yhteinen etu, toisaalta oma elämä, omat tarpeet ja tunteet on jouduttu unohtamaan.
Oma sukupolveni, joka on sama kuin pääministerillämme, on kasvanut toisin. Muistan toki lapsuudestani 90-luvun laman ja näennäisen puutteen. Mutta vertailukohta mummini lapsuuteen on melko heikko lenkki, se on heikko lenkki vaikka vertaisin mitä tahansa elämäni vaihetta. Näennäisestä puutteesta huolimatta olen elänyt yltäkylläisesti. Pöydässäni on ollut ruokaa, minulla on ollut vaatteet päällä. Olen saanut korkeakouluttautua ilmaiseksi. Ja saisin edelleen kouluttautua yhteiskunnan tukemana.
Illuusiokulttuuri, joka on liimattu reaalitodellisuuden päälle somen muodossa on melkoisen uusi ilmiö, mutta olen silti nähnyt miten se on muuttanut todellisuutta radikaalisti. Reaaliaikaiset väittelyt käydään television tai neuvottelupöytien sijasta Twitterissä. Instagramissa kerrotaan muut elämän onnistumiset kuvallisesti, sanalliseesti Facebookissa. Todellinen elämä saattaa tässä ajassa olla monelta jopa melko kaventunut. Miten se on vaikuttanut maailmankuvaan sekä kuvaan todellisuudesta? Miten muokattu on mielemme haluamaan hyväksyntää noilla virtuaalisilla alustoilla? Ehkä jopa enemmän kuin saisimme kiitoksen ja kunnioituksen kasvotusten.
Yhtälailla kun suosio voidaan rakentaa sekunneissa, se voidaan myös tuhota. Ja media tukee tätä narratiivia kopioiden ja liimaten twiittejä, klikkiotsikoita ja hymynaamoja joiden takana voi olla onneton sydän.
Jäämme vaille mutta emme sitä edes ymmärrä. Kommunikaatiomme on kaventunutta, mutta emme edes välitä.
Aito kohtaaminen vaatii läsnäolon. Se vaatii silmiin katsomista.
Marinista ja minusta on mummiini pitkä matka. Hänen kanssa vietetyt hetket ovat lapsuuteni lämpimiä muistoja. Mustavalkoisia suomifilmejä, lettuja ja pullaa ja makkarakastiketta. Laulua sillä samalla äänellä kun niissä suomifilmeissä. Päiväkävelyitä lintupuistoon, lintujen ruokkimista kuivahtaneella ranskanleivällä ja sieltä siwaan kautta kotiin. Yksinkertaista ja analogista todellisuutta. Mikä erottaa mummini sukupolvea on nöyryys, jota todella harvoin enää omassa sukupolvessani todistan.
Kaikki haluavat loistaa; somessa, työssä, kotona, lasten kanssa, omien saavutusten kanssa. Ja kaikki myös tietävät samalla tuon halun olevan valhe, kuten sen kuvankin. Voimanäytöksiä ilman viisautta.Miksi me näyttelemme tuota keksittyä voimaa?
Ja kun väsähdämme siihen, vedämme verkkarit jalkaan ja syömme karkkia ja tukkamme on rasvainen. Siitä ei saa hottia somepäivitystä oikein mitenkään. Ellei ironisen tulokulman kautta.
Ketä hyödyttää, että irrotamme itsestämme oman inhimillisyytemme? Kuka oikeasti hyötyy valheellisesta minäkuvastamme? Teatteri voi joskus myös uuvuttaa.
Oma sukupolveni voi ajatella miten alistettu oli 40-50-lukujen nainen ilman kodinkoneita. Jonka jaloissa roikkui liian monta lasta. Joka teki kaikki kotityöt käsin. Mutta tuo rooli kannateltiin nöyryydellä. Ja sen nöyryyden seurauksena myös me saimme elämämme. Joku uhrautui, mutta ei tehnyt siitä somepäivitystä. Hiljaisella voimalla kantoi elämänsä, hautasi ehkä unelmansa mutta ei katkeroitunut.
Me jahtaamme unelmiamme kaksin käsin. Voimme vaihtaa halumme kohteita vaikka monta kertaa päivässä. Yksinkertaisuus ja manuaalisuus on vaihtunut digitaalisuuteen ja miljoonien vaihtoehtojen virtaan. Kutsumme sitä valinnan vapaudeksi.
Maailma ei ole varmaankaan parempi tai huonompi. Se on vain erilainen.
Silti joskus toivoisin, että voisimme tarkastella todellisuutta enemmän vasten historiaa. Kunnoittaa sitä mikä oli ennen meitä. Ymmärtää eletyn elämän merkityksen, ymmärtää siitä saadun viisauden. Ehkä se tasoittaisi tietämme digitaalisten halujen valtateillä. Maadoittaisi meidät kuten tuo pullan tuoksu lapsuudesta. Että me muistaisimme juuremme. Että emme unohtaisi. Että antaisimme arvon niille, jotka hiljaa taistelivat ennen meitä.