Kadotettu totuus
Totuus on kauppatavaraa. Totuus on valkopestävissä, puhaviherpestävissä, vääristeltävissä ja käytettävissä sitä kautta oman edun tavoitteluun. Korona -aika on todistanut, että olemme keskellä informaatiosotaa, ja nyt erityisesti päivittäisen rukousmyllymme todistama narratiivi siitä, miten meidän tulee olla peloissamme, ohjaa meidät kohti valhetta. Valheen ydinharha on siinä, että me olisimme kyvyttömiä ja voimattomia tässä elämässä, että oma voimamme vaikeiden asioiden edessä olisi meiltä pois otettu.
Avaamme uutisapin, joka kertoo meille, mitä meidän tulee ajatella maailmasta. Väsyneitä kuolintilastoja, pian jo vuosi putkeen. Pese kädet, käytä maskia, otetaan velkaa, meidät myydään, pelkää pelkää pelkää. Jos istut, hengität syvään ja suljet silmäsi, sinä ja minä keskiluokkaisissa kuplissamme, mikä olisi todella se kauhuskenaario? Olisiko se hengityskoneen viilennyspatja, ne äänet jotka kuulet hoitajien suusta koneelliseen elämän ylläpitoon kytkettynä. Se tunne, kun hengityskoneen putki raatelee keuhkoputkeasi. Mikä on todennäköisyys sille, että joudut tähän tilaan, ja mikä on se prosentti, joka tälle ajatukselle tulee jokapäiväisestä 24:stä tunnista omistaa?
Hallitus kertaa muistilistaa ehkäisytoimista, pohtii pakotteita, siinä samalla myy velkapaketteja ja antaa kultaisia kädenpuristuksia instituutioille, jotka takaavat henkilökohtaisen menestyksen näennäisen vallan alttareiden edessä. Alttareiden, joiden edessä lunastetaan suvun kunnialle annetut lupaukset. Katso, minulla on sekä valtaa että palstatilaa. Katso näitä parrasvaloja, joissa loistan. Prinsessamekko on vaihtunut jakkupuvuksi. Hammasraudat hymyileväksi virheettömäksi suuksi. Äiti ja isä, katsokaa, nyt minä loistan! Siirtäkää katse pois TV:stä, se on mun vuoro nyt!
Ihminen, hyväksyntä, ja valta. Valta jota on janottu aina jokaisessa suoritteessa, joka on kipristyneissä odotuksissa kun koetulokset julistetaan; ylitinkö luokkatoverini, ylitinkö itseni? Tai sitten ne, jotka ovat lunastaneet paikkansa luontaisella viekkaudella, imien sen tiedon, jonka joku toinen on opiskellut. Hurmaten kaikki johtajan ominaisuuksia imitoiden päättymättömällä itsetunnolla. Tai he, jotka tipahtavat ja häpeävät. Ja yrityksistä huolimatta eivät saavuta sitä kiinnostuksen astetta tai asemaa, jossa he voisivat loistaa. He, joiden yritykset eivät ylitä uutiskynnystä, suurin osa meistä.
Ihminen haluaa luontaisesti sitä mikä on helppoa, välttelee sitä mikä tekee kipeää. Vaikka totuus olisikin se jälkimmäinen, sitä ei haluta jos se sattuu, tai horjuttaa jotakin elämässä vaivalla pystyyn kyhättyä. Ihmisen halu uskoa on monesti suurempi todennäköisyys kuin tahto totuutta puolustaa. Tämä on inhimillistä, valehtelemme itsellemme paljon, ja sitä kautta kiellämme itsemme. Ainoastaan jokin tarpeeksi suuri voima, sairaus tai kriisi saattaa meidät tästä harhasta herättää. Joskus totuuden myöntäminen itselle saattaa olla erityisen kivuliasta siksi, että joutuisi heräämään valheen kautta menetetyt tärkeät asiat elämässä kuten rakkauden.
Viimeaikoina olen päässyt myös todistamaan hallinnollisten ihmisten valheellisuutta ja persoonallisten heikkouksien ilmenemistä siten, että se vaikuttaa työtehtäviin, jopa siten, että kyseessä on ihmisen oikeusturva. Erityisen hankala on asetelma mikäli henkilö, joka työnsä kautta vaikuttaa toisen yhteiskunnalliseen turvan kokemukseen, käyttää valtaa vääristyneestä perspektiivistä suodattuen oman kohtaamattoman traumataakkansa kautta. Tämä skenaario on oman kokemukseni mukaan todella yleinen Suomessa, ja suomalaisessa narratiivissa. Katkeruus lunastamattomista lupauksista oman totuuden edessä kääntyy irivikuvaksi, rangaistukseksi, joka ladataan usein syytöntä osapuolta kohtaan. Tämä on yksi totuus, jota ei haluta tunnustaa. Kyseessä saattaa olla universaalimpi ilmiö myös, mutta voin tarkastella asiaa rehellisyyden näkökulmasta ainoastaan omasta kulttuurillisesta viitekehyksestä.
Se mikä sattuu, ei ole populääriä. On surullista, että meidät on opetettu valehtelemaan, pelätessämme tuomoita, ja hakeassamme hyväksyntää. On surullista, että ne silitykset, jotka tuli ohjata päitämme lohduttamaan, jäivät puuttumaan. On surullista, että ne hatarat lapsen toiveet sylistä ja hyväksynnästä jäivät puuttumaan, jäivät suorittamisen ja väkisin esiin puserretun hymyn jalkoihin. On surullista, että näitä valheella johdettuja ja valheeseen ajettuja lapsia on niin vaikea taivuttaa toisaalle. Se, jos mikä särkee sydämen.
Kovia katseita, kovia naamoja ja silti yhteinen toive. Hyväksy minut, rakasta minua, juuri tällaisena kun minä olen. Lapsen hauras toive aikuisen sisälle piilotettu. Sota, selviytyminen, kankeus, sylittömyys, halauksen ja silityksen puute. Sanat, olet hyväksytty, olet rakastettu, jäivät puuttumaan.
Kaikki harhaan ja valheeseen asetetut parat.
Ja katson kuinka horjuu se torni, jota sanottiin Suomen maaksi, oikeusvaltioksi. Se joka ahneuksissaan myi resurssit. Se joka sokeudessaan ja katkeruudessaan alisti veljensä ja siskonsa. Se joka tuosta sokeudesta ja katkeruudesta johtuen unohti, että sinä ja sinä olette sisaria suuremmassa kontekstissa. Valhe ei ole kestävä pohja. Sen varaan ei ole koskaan säilyttämisen arvoista rakennettu.
Totuus on miekka. Totuus on enkelin siivet jotka kiertyvät sen ympärille, joka totuutta uskaltaa puolustaa. Totuus on tekevä meidät vapaiksi. Sillä totuus ohjaa meidät takaisin sille tielle, joka on rakkaus. Suuremmassa kontekstissa, siinä laajudessa, jossa olemme perhe toisillemme. Näkökulma, jonka myimme sokeudessamme ja ahneudessamme. Näkökulma, joka tulee vielä jonain päivänä lunastamaan paikkansa takaisin.