Valheellisia voimannäytöksiä
Istutko siinä nätisti ja lopetat sen teen ryystämisen. Ei ole sivistynyttä ryystää. Juodaan siten, ettei tulisi tuollaisia ääniä. Teekuppi Turkulaisessa lähiössä höyryää kuumana edessäni. Häpeän puunaa ei näe kasvoilla mutta tunne tarttuu kurkkuun. Kotona ei huomauteta tuollaisista asioista.
Turkulaisessa tavislähiössä nainen tapaa rahakkaita miehiä. Jotka polttavat sikareita, juovat kalliita alkoholijuomia. Ja kuuluvat piireihin. Betonielementtihuoneiston keittiön ovi on suljettu. High society kokoontuu ja syö italialaista spaghettia, aidolla italialaisella tomaattikastikkeella. Se on vetistä, minulle kerrotaan, ei mitään suomalaista ruskeaa tahmaista jauhokastiketta.
Toisessa huoneessa minä leikin hänen tyttärensä kanssa renessanssinaista. Aina pitää leikkiä rikasta naista. Se uuvuttaa minua. Kiipeän mielummin puuhun. Olen se juntti Itä-Suomesta. Jolla on äidin ompelemat vaatteet. Joka ei osaa meikata, joka ei halua kuulua piireihin.
Noista piireistä hän ponnisti ulkomaille puolisoksi. Leikkikaverini rikkaisiin naimisiin. Tavoitteet lihallistuivat. Niin myös omani. En halunnut kuulua, enkä kuulu vieläkään.
Meidät on jaettu kahtia sen mukaan, ketkä kuuluvat ja ketkä eivät. Toisille se on voitto, toisille tappio. Toiset havittelevat kuuluvuuden tunnetta koko ikänsä.
Naiseus on kääritty kelpaavuuden nyyttiin. Upotettu kalliisin tuoksuihin. Naama meikattu kelpaavaksi. He sanoivat että täytyy ehostaa. Että täytyy pukea jakkupuku. Ostaa kalliit huonekalut. Että kelpaa.
Me kelpasimme Itä-Suomessa ilman noitakin.
Tuosta kaikesta on nyt se reilu 30 vuotta. He matkustavat, poseeraavat ja ostavat kalliita asioita.
Minä katson tuon kulissin läpi, joka on kuin kangas, joka voi revetä hetkenä millä hyvänsä.
En sano, että mikään valinta on parempi tai enemmän tavoittelemisen arvoinen. Mutta ehkäpä aikamme osoittaa, miten herkästi tuon kaiken kiiltokuvaan liimatun voi menettää. Miten pinnalliset arvot eivät kanna kriisin yli. Kun osakkeet laskevat ja kauneuden hintalappu nousee, voi ahdistus kasvaa.
Olen menettänyt kaiken monesti. Noussut tuhkasta. Ja noiden nousujen kautta olen ymmärtänyt; mitään täällä maailmassa et voi sitoa itseesi kiinni. Tämän maailman rakenteet ovat kulissi, joka voi murtua hetkenä minä hyvänsä. Ja ainoastaan ikuisuuden, hajoavaisuuden ymmärtäminen tekee sinut vapaaksi.
Ajattelin tänä aamuna näitä menetyksiä ja niiden generoimia transitioita. Suuria oivalluksia, jotka ovat tulvineet mieleeni kun pelkän rinkkani kanssa raahustaen ilman kotia ja omaisuutta poistuin eron myötä kodistani Tampereella. Exäni heitti tavaraani roskiin. Mutta se oli vain tavaraa, minä säilyin siitäkin kokemuksesta.
Ihmiset tappelevat oikeudessa tavaroista ja ihmisistä. Joita lopulta kukaan ei omista. Jotka ovat loputtoman hajoamisen ja rakentumisen ikuista jatkumoa. Joiden tavoittelu on kuiskaus usvaan. Kuvajainen, joka voi kadota.
Ihminen herää usein vasta menetysten kautta. Ihminen herätetään siihen mikä on oikeasti totta ja todellista. Tai sitten nukkuu koko elämänsä.
Mitä sinä tavoittelet?