Muistatko kuka olit?
Tuo tyttö juoksee paljain jaloin, kiipeää puuhun. On villi, villi.
Hän viihtyy metsässä, tarkastelee kasveja ja tutkii niiden rakennetta. Tuntee rauhaa metsässä, ja hakeutuu siksi sinne. Hän on peloton ja hän puhuu suoraan. Hän puhuu ihmisten rajoitteista. Hän puhuu tuhoisista tavoistamme. Tutkii tunteja lääkärikirjoja, tutkii suoliston rakennetta. On kiinnostunut elämästä, kehosta, luonnosta, biologiasta ja ajattelee noita asioita paljon.
Hän juo mettä kukista ja makaa saniaisten alla hiljaa tuntien onnen tunnetta. Rakastaa sitä miltä sammal tuntuu selän ja paljaiden jalkojen alla. Ikäänkuin luonto ottaisi hänet joka kerta syliinsä ja tervehtisi kun hän menee luonnon luo. Eläimet tuntuvat myös läheisiltä. Hän leikkii tunteja vaarin koiran kanssa, silittelee, juttelee ja kävelee metsässä.
Nyt kun ajattelen, hän on enemmän kuin keiju kuin ihminen. Hän tulistuu vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta, haluaa puolustaa luontoa ja planeettaa. Hän rakastaa luontoa ja tätä planeettaa. Hän pyytää isää rakentamaan tiipiin ja laittaa sulkia hiuksiin. Ai, oletko intiaani, sanoo isä. Olen, sanoo hän.
Vuodet juoksevat ja tyttö unohtui suoritusten rattaisiin. Kunnes hän alkoi muistua mieleen vähitellen. Hätkähdyttävä totuus on, hän on osa sitä mitä olen oikeasti. Pala palalta hän palaa, ja palaa tuo voima, se palo ja se viisaus. Viisaus joka on siinä, kun elää tässä hetkessä, tämän hetken totuudessa ja valossa.
Hän muistaa nuo asiat jotka herättivät syvimmän rakkauden ja ne ovat totta vielä tänäkin päivänä. Elämä on ohjannut toisaalle, mutta sydämen kutsu ohjaa takaisin. Hiljaiset henkäykset, kuin tuuli kuiskailisi korvaan. Muistatko kuka sinä olet todellisuudessa? Ja tuo muisto kasvattaa ikäänkuin ruusuköynnöstä hänen sisälleen, se vahvistuu ja voimistuu jokaisesta kuiskauksesta. Muistatko kuiskaa tuuli taas. Ja hän vastaa, kyllä minä muistan.
Olen se, keneksi minut luotiin tämän maan tomusta aikojen alussa. Olen se, joksi henki minut muovasi. Olen tuuli joka heiluttaa hiuksiani. Olen maa, joka varpaistani työntyy juuriksi maan ytimeen. Olen vesi, joka huuhtelee kaikki tunteet ja kirkastaa sielun peilin. Minä olen se kaikki, olen se kaikki, hän huudahtaa. Ja hän muistaa taas. Ja hän tavoittaa oman voimansa valon. Päättää astua niihin saappaisiin, jotka elämän henkäys on hänelle aikojen alussa lahjoittanut. Ja vailla pelkoa, sydän täynnä luottamusta, hän ottaa ensimmäisen askeleen sinä, keneksi hänet on tarkoitettu olevan.