Itsenäisyydestä
”Katso sun taaksesi. Katso kotia vielä kerran. Se on viimeinen kerta kun näet kotisi” -sanoi äiti. Nelivuotias katsoi. Ja tallensi näkymän sydämeensä. Se oli viimeinen kerta. Tuli joukot, venäläiset, talvisota. Ja äiti ja tytär lähtivät kotoa evakkoina Raudun kylästä Laatokan rannan läheltä. Seurasi kaaosta, piilottelua ja selviytyminen.
Toinen tyttö asui rajan pinnassa, pohjoisemmassa, äidin, isän ja sisarusten kanssa. Tuli lähtö. Nopea. Lapset junaan. Syliin pikkusisko kapalossa. Kaaosta. Laivalla ruotsiin. Sisko oli sairas ja sisko vietiin pois. Kaikki eri koteihin. Kului vuosia kunnes päästiin kotiin. Sisko katosi, löytyi myöhemmin. Hän osasi vain ruotsia, vierasti kotia, äitiä, revittiin toisilta juurilta.
Tässä on kahden mummini tarina heidän lapsuudestaan. Nuo tarinat herättävät minussa myötätuntoa. Minun on helpompi ymmärtää heitä ja heidän elämäänsä näiden tarinoiden valossa. Mitä jos sinä olisit joutunut sotalapseksi toiseen maahan? Tai joutunut hylkäämään kotisi?
Me olemme nousseet mukavuuteen noista vuosista. Kovalla, kovalla, kovalla työllä. Nämä tarinat ovat menneisyyden kaikuja. Isovanhempien sydämiin piilotettuja tarinoita tunteineen. On sanomattakin selvää, että nuo kokemukset ovat hajottavia. Ne hajottavat perusturvaa. Varmasti kukaan sodan käynyt lapsi ei halua sotaa kokea enää koskaan.
Maailma kuohuu. Nyt taas kuohuu ja ihmiset pohtivat.
Olen seurannut huolestuneena, miten sana Itsenäisyys, on unohdettu.
Meistä on tehty kuluttajia. Kotona istujia, joille internet tarjoaa koko maailman lautaselle. Joilla on mahdollisuus nousta elintasoon, joka nostaa meidät maailmankansalaisiksi. On flirttiä tälle ajalle olla mieleltään globalisti. On flirttiä olla ilmastonmuutoksesta huolissaan. On flirttiä puolustaa kaikkien oikeuksia, globaalissa maailmassa, jossa pikkuhiljaa valtion rajoja kumitetaan.
Jos kelataan kasettia hieman taaksepäin, siihen hetkeen kun Karjalan evakot tulivat Suomeen.
Päälle sylkemistä, haukkumista, alistamista.
Mummini sanoi että pohjanmaalla lukittiin kaivoja Karjalan evakoilta, etteivät tulisi ja veisi vaivalla saavutettua.
Kyse oli suomalaisista, Suomen kansalaisista. Oli kyse omistamme, mutta silti se herätti vihaa.
Nyt pari päivää sitten sain lukea lehdestä miten Convoy -mielenosoitusta pidettiin venäjän trollioperaationa. Mitä ihmettä. Minun isä oli siellä. Siellä oli suomalaisia yrittäjiä, siellä oli sairaanhoitajia, perheen äitejä. Ja kyllä, myös niitä kännisiä ihmisiä. Tämä on Suomi, heitä ei voi välttää.
Minusta kyse on itsenäisyyden puolustamisesta. Ei trollioperaatiosta, kuten suuri valtakunnallinen media väitti.
Demokratian peruspilari on oikeus osoittaa mieltä. Oikeus sanoa, mitä olemme mieltä asioista isossa kuvassa. Oikeus kokoontua toisten kanssa sanomaan nämä asiat. Kyse ei ole keskusjohtoisuudesta, agendan puuttumisesta tai vähä -älyisten kokoontumisesta, kuten toinen valtamedia myös väitti.
Olen huolissani tämän kaltaisen narratiivin noususta; jos itsenäisyyden puolustaminen, sinun omien oikeuksien puolustaminen on trollaamista, haluaisin tietää kenen mielestä? Kenen agendaan ja totuuteen se ei sovi? Kuka on ylätasolla vastuussa kyseisestä mielipiteestä; mediatalojen omistajat?
Pitkittynyt poikkeusaika on selvästi kuormittanut rajusti, syyllisiä on helppo etsiä internetissä anonyymisti. Maalittaa heitä, ketkä kokee vihollisiksi. Mutta mitä jos nousisimme tuon narratiivin yläpuolelle?
Kun talvisota alkoi, Suomen kansa rukoili. Suomen kansa yhdistyi yhdeksi. Ei ollut meitä ja heitä. Ei ollut vääräoppisia ja oikeaoppisia. Ei ollut sivistyneitä ja sivistymättömiä.
Ihmisten jaottelu on hajottamista.
Se on ylätasolta tapahtuvaa väkivaltaa. Jos me itse kansana käännymme toisiamme vastaan, emmekä seiso yhtenäisenä rintamana, olemme heikoilla. Jos me etsimme syyllisiä, emmekä ratkaisuja, olemme tuuliajolla.
Tilanne jossa olemme, ei ole kenenkään syytä. Se olisi hyvä tässä tilanteessa jo tunnustaa. Meidän on aika ottaa jokaista kädestä ja ymmärtää, että nimenomaan se, mikä meitä yhdistää, voi meidät pelastaa.