Mishing -heimo ja Mibu Avan

Vuosi oli 2005. Olimme olleet vajaa 4 kuukautta reissussa exän kanssa Intiassa. Kiersimme koko mantereen ja Sikkimin kukkuloilla sain päähäni että haluan vierailla Assamissa. Selvittelin, siihen aikaan Lonely Planetin ja nettifoorumeiden kautta onko sinne turvallista mennä. Heimokansoja ja intialaisia sotilaita. Uskaltauduimme.

Bussi laskeutui Himalajan rinnettä pitkin alas. Elämäni pisin tai ainakin pisimmältä tuntuva matka. Bussi jarrutteli kaarteisiin, jarrut kirskuivat. Tuntui että joka mutkasta tuli lisää ihmisiä kyytiin. Laskin että 52 paikkaisen bussin kyydissä oli lopulta noin 200 ihmistä. Osa roikkui katolla. Tavallaan olisin itsekin halunnut olla siellä. Pääsisi hyppäämään nopeammin kyydistä, mikäli tulisi tilanne. Ja kauhukseni näin mutkissa, että rotkoissa oli todellakin bussin raatoja. Mietin pitäisikö nyt rukoilla Krishnaa. Päädyin keskittymään ajatukseen että kaikki menee hyvin ja olemme ehjinä perillä. Hikinen matka kesti tuntikausia ja tungin toiseen korvaan purkkaa, toiseen tupakkafiltterin. Korvatulpat loppuivat jo kuukausia sitten. Niitä olisi pitänyt varata enemmän. Stressi nosti pienen kuumeen ja adrenaliinit olivat katossa. Yksi valkoinen stressaava naama, tai no, kaksi. Intialaiset suhtautuivat rennon iloisesti matkan tekoon, koska ”shit can happen anytime” kuten Karma -speksatut ihmiset tuntuivat ajattelevan. Minä kyllä stressasin koska hengen päättymisen uhka oli todellinen.

Bussi saapui kuin saapuikin alas. Matkalla oli myös joku luonnonpuisto, jolle pysähdyttiin ja aggressiivinen apinalauma hyökkäsi bussin kimppuun. Pienet kädet työntyivät ikkunoiden raoista. Hanumanin hahmot olivat tottuneet saamaan osansa ja toimin kuten kanssamatkustajat ja annoin banaanin muutamaan ahneeseen käteen.

Saavuimme bussiterminaaliin, josta siirryimme hotellille lepäämään. Kokemus todella vei kaikki mehut ihmisestä. Lepäsimme jonkun päivän hotellissa ja keräsimme voimia ja otimme yöbussin Guwahatiin. Muistan että matka oli raskas, bussi pomppi kuoppaisella hiekkatiellä tuntikausia ja kun ehti nukahtaa, seuraava töyssy herätti taas. Intian tiet ovat erittäin kuoppaisia usein ja bussit taas kovia rautaisia möhkäleitä, jotka eivät varmaan hajoaisi vaikka mikä tulisi.

Saavuimme aamun sarastaessa Guwahatin rauhalliseen kaupunkiin. Veimme rinkat hotellille ja menimme Brahmaputrajoen rannalle katsomaan auringonnousua, joka oli henkeäsalpaava. Intian auringonnousut ja -laskut olivat poikkeuksetta upeita. Niitä persikanoransseja nopeita laskuja ja nousuja, joissa tuntuu, että aurinko nousee hetkessä.

Päätimme mennä käymään laivalla temppelissä, joka oli joen keskellä olevassa saaressa. Reisussusta vanhalle Hindutemppelille muistan sen, että polulla kiemurteli käärme vastaan ja temppelisaari oli paksun viidakkomaisen kasvillisuuden peitossa. Brahmaputra on Intian suurimpia jokia ja näytti paikoitellen mereltä.

Muutama päivä Guwahatissa riitti ja mieltäni kutkutti ajatus päästä syvemmälle heimoalueille Assamissa. Hyppäsimme junaan Jorhatin kaupunkiin. Tapasin junassa Eastern teological collegen professorin, joka innostui keskustelemaan kanssamme. Kerroin että olin vahna antropologian opiskelija, ja erityisen kiinnostunut paikallisista heimokulttuureista. Professori innostui ja kutsui meidät kotiinsa tuon matkan jälkeen lounaalle keskustelemaan lisää. Hän lisäsi, että hänen koulussaan opiskeli useita heimotaustaisia nuoria ja sanoi, että voisimme yhdessä järjestää reissun heimoalueelle ja voisimme majoittua Collegen vieraille varatussa huoneessa. Olin todella innoissani, ja niin oli exänikin.

Saavuimme koululle ja pääsimme mukaan keskustelupiiriin, jossa oli kuin olikin heimonuoria. Haastattelin nuorta poikaa ja kyselin hänen heimonsa elämästä. Hän oli Nayaritin vuorilta, pienestä shamanistisesta yhteisöstä. Tuo iloinen poika nauroi, ”Jos suututat shamaaniin, hän voi taikoa kiven sisällesi”. Entisen Itä-Pakistanin alueella heimokulttuurit ovat säilyneet, sillä kulttuurinen vaikutus on todella vähäistä. Hindulaisuus ei näy tuolla alueella niin vahvasti kuin muualla Intiassa. Heimokansoille on myös tilaa, vaikka mm. Baptistit ovat tehneet alueella käännytystyötä. Itse suhtaudun erittäin kriittisesti kaikkeen lähetystyöhön ja puhun mielummin kulttuurin säilyttämisen puolesta.

Professori järjesti kuin järjestikin meille viikon reissun läheiseen shamanistiseen Mishing -yhteisöön. Matkasimme autolla ja valtavien vesitonkkien kanssa heimon luokse. Opiskelija ja ihana ystävällinen nuori mies lupautui toimimaan tulkkinamme tuon ajan. Saavuimme kylään, jonka talot oli rakennettu bambusta noin 2- metrin päähän maan pinnasta bambupilarien varaan käsityönä. Tällä rakennustavalla oli myös oikea funktio. Viereinen brahmaputrajoki tulvi monsuuniaikaan ja asumukset pysyivät kuivina. Kaikkialla juoksi pieniä mustia porsaita ja vuohia. Tunnelma oli rauhallinen ja lämmin.

Majoituimme tuon nuoren miehen sukulaisperheen luona. Saimme sieltä vanhempien makuuhuoneen käyttöön, mitä vastustin. Mutta nämä vieraanvaraiset ja rakkaudelliset kyläläiset ehdottomasti vaativat, että otamme juuri tuon huoneen viikoksi.

”Host perhe” 2005

Kylän keskellä oli betoninen baptistikirkko, jonka pastorin sain myös tavata. Hän oli sekä masentunut että alkoholisoitunut. Haastattelin pastoria, syy oli se, että kukaan ei halunnut käydä kalliilla rakennetussa kirkossa. Hindulaisia on vaikea käännyttää monijumalaisen taustan vuoksi kristinuskoon. Kuvio on vieläkin haastavampi kun yhteisö on shamanistinen. Asia kristallisoitui kun pääsin erään paikallisen ”Sisterin” luokse kylään. Nämä ihmiset kutsuivat toisiaan siskoiksi ja veljiksi. Hänen kotonaan oli seinällä Kristuksen ja Krishnan kuva. Kysyin haluaisiko hän itse kertoa suhteestaan näihin kuvien edustamiin Jumaluuksiin. Sisko sanoi sen olevan helppoa! Hän kuuli Kristuksesta pastorilta ja ymmärsi että hän on yksi pyhistä. Krishna on yksi pyhistä, mutta niin on myös kylän Shamaani.

”Sister 2005”

 

Kysyin saisinko tavata tuon shamaanin jos se vain on mahdollista. Tulkkimme nyökkäsi ja sanoi, että selvittää missä tuo Shamaani tällä hetkellä majailee. Hän kuulemma vierailee kaikkien kyläläisten kotona usein. Otimme polkupyörät ja paikallinen poika kyyditti minua tarakalla. Tulkkimme sanoi, että tuo poika pyysi, että laulaisin heille laulun kotikielelläni. Muistin päivänsäteen ja menninkäisen sanat ja lauloin sen tarakalta. Poika sanoi laulun olevan kaunis mutta tosi surullinen. Kerroin, että niin se onkin, se kertoo valon ja pimeyden olennoista, jotka eivät voi olla yhdessä vaikka tuntevat rakkautta. ”Very beautiful Sister” hän tokaisi.

Saavuimme taloon ja näin shamaanin, joka oli reilu 50-vuotias mies. Istuimme bambukodin lattialle ja aloin keskustelemaan hänen kanssaan tulkkimme avustuksella. Kysyin, voisiko hän omin sanoin kertoa miten hän tuli shamaaniksi. Antropologiasta oppineena muistin, että täytyy aina esittää asiat siten, että ihminen saa itse kertoa pyrkiä välttämään tulkinta, jotta saisi ymmärtää mahdollisimman hyvin toisen kulttuurin elämää ja sen osatekijöitä. Shamaani nauroi, joo, sukelsin miekan ja tulin shamaaniksi. Katsos, me tiedämme että sillä henkilöllä on voima, joka osaa sukeltaa miekan joesta. Näin on ollut aina. Edellinen shamaani luopuu manttelistaan heittämällä miekan Brahmaputraan, ja sen löytäjä on hänen seuraajansa. Kysyin voiko hän kertoa rituaaleista joita hän suorittaa, mikäli se on sallittua. Shamaani sanoi olevansa transsissa kun parantaa ihmisiä, eikä kykene suusanallisesti kertomaan asiasta sillä hän on hengen johdatuksessa. Hän kertoi että seuraavana viiknoloppuna on parannusseremonia, johon toki olemme tervetulleet. Ainoa vaatimus on valkoiset vaatteet. Sovimme että tulemme ja pääsemme osallistumaan. Shamaani näytti aivan tavalliselta mieheltä, ainut erikoinen fyysinen ominaisuus oli, että toinen korva oli suippo kuten hobitilla. Se jäi mieleeni. Shamaani kutsui meidät kotiinsa seuraavana päivänä katsomaan miekkaa.

Menimme Shamaanin kotiin ja saimme valkoista ja vihreää riisiviinaa kookoskipoista. Tätä kaikki meille juottivat ja se laittoi vatsan sekaisin ja nosti pienen humalan. Huomasin että useampi kyläläinen oli pienessä tuiskeessa koko ajan.

Aamut kylässä alkoivat sillä, että naiset alkoivat aamuyöllä hakata kuivaa riisiä oksista irti ja tämä hakkaus alkoi valehtelematta neljältä aamuyöllä. Kyläläiset olivat erittäin ahkeria, sillä kaikki tehtiin itse. Kylässä oli vain yksi moottoripyörä, jolla hoidettiin välttämättömät askareet. Host perheemme oli todella sydämellinen ja istuimme heidän olohuoneessaan ilta aterioilla. Käytännössä se oli valtava keko täysjyväriisiä, keitetty kananmuna ja kasviskastikkeita. En saanut koskaan syötyä kokonaista lautasta, exäni söi loput. Emme missään nimessä halunneet olla epäkunnoittavia.

Kävimme kylässä ihmisten kodeissa. Muistan erään illan kun saavuimme kotiin ja perheen äiti tarttui minua kasvoista ja alkoi itkeä lohduttomasti.. olin hämilläni. Tulkkimme kertoi että äiti sopersi minulla olevan aivan samat kasvot kun hänen kuolleella tyttärellään. Äiti näki minussa kuolleen lapsensa. Tilanne oli hämmentävä mutta tunsin myötätuntoa tuota äitiä kohtaan. Tuskin on äidille niin raskasta kokemusta kun oman lapsen kuolema.

Mietimme miten ihmeessä korvaamme kylälle tämän vieraanvaraisuuden. Pyysin tulkkia kysymään perheeltä joka meidät majoitti, mitä he haluaisivat korvaukseksi, että nyt saavat päättää ja me lähdemme sitten Jorhatiin ostoksille. Perhe pyysi kanaa ja vihanneksia. Joten lähdimme ostamaan tuon kanan ja vihanneksia. Ostin myös keksejä ja hunajaa ja kaikkea ruokatarviketta joiden arvelin olevan hyödyllisiä. Kuulemma järjestettäisiin meille läksiäiset. Murruin kyyneliin. Minä kysyin heiltä mitä he haluaisivat ja heidän toiveensa oli saada järjestää meille juhlat. En ollut kokenut niin suurta vieraanvaraisuutta koskaan elämässäni.

Mutta sitten sairastuin seuraavana yönä. Kuume nousi ja juoksin ripuloimassa viidakossa. Perheen äiti tarttui tilanteeseen äidin vaistolla. Meillä ei ollut yhteistä kieltä mutta äiti nosti pääni hellästi syliin, silitti poskea ja lauloi minulle kaunista laulua ja minä itkin. Tulkkimme kertoi äidin sanovan että minä ikävöin kotia ja äitiä ja että hänestä tuntui että hänen pitää olla vähän aikaa äiti minulle. Tuo läheisyys oli suomalaiselle hämmentävää. Jouduimme lähtemään pois ja lääkäriin seuraavana päivänä bussilla. Valehtelematta koko kylä lapsesta vaariin saattoi meidät bussipysäkille ja itkin koko matkan. En todella ollut kohdannut noin suurta rakkautta missään ihmisyhteisössä koskaan. Tulkkimme sanoi kylän vanhimman sanoneen että meillä on aina koti täällä, jos asiat menevät huonosti siellä, missä asumme. Ja niin me lähdimme, mutta Mishing heimo jäi ikuisesti sydämeen.

”Mishingit host -perheemme pihamaalla” 2005