Kuulin teoriasta, joka jakaa ihmiset karkeasti ottaen kolmeen ryhmään.

Ensimmäinen on sopeutujat. He tekevät kaiken elämässä kuten on määrätty. He ovat jo lapsena oppineet miellyttämään vanhempiaan, tottelemaan sääntöjä ja hymyilemään kun käsketään. Tämä jatkuu koulumaailmassa, miellytetään opettajaa, opiskellaan ahkerasti ja saadaan hyviä numeroita. He oppivat että sopeuttamalla ja myöntymällä siihen, mitä toiset odottavat voi kiivetä ylös yhteiskunnassa. Näinpä he menestyvät työelämässä. Ovat pidettyjä, eivät kyseenalaista esimiestä ja auttavat aina työkaveria. Heillä ei ole ongelmaa noudattaa mitään ulkoa ohjattua; jokaisen alan asiantuntijat päättävät heidän puolestaan mikä on totuus ja mitä kuuluu ajatella. Lääkäri päättää terveydestä, varhaiskasvattaja lapsen kasvatuksesta, asiantuntija alaansa liittyvästä näkemyksestä. He ovat miellyttäviä, he eivät haasta ympäristöään eivätkä aiheuta missään hankaluutta tai konflikteja. Teorian mukaan heitä on 30% väestöstä.

Toinen on kameleontit. Heidän pahin pelkonsa on se, mitä muut heistä ajattelevat. He ailahtelevat sinne ja tänne yleisen mielipiteen vaihtuessa. He ajattelevat ensimmäistä ryhmää itsenäisemmin. Kummalliset säännöt tai pakotteet haastavat heidän mieltään, sillä he ajattelevat paljon. He eivät kuitenkaan uskalla tuoda omia mielipiteitään julki. He istuvat hiljaa vaikka epäilevät. He ymmärtävät pelin säännöt, mutta ymmärtävät että vaikenemalla aivan kaikkea ei tarvitse noudattaa tai paljastaa. He yleensä myöntyvät suuren yleisön tahtoon haluten kuitenkin kulkea kalaparven mukana samassa porukassa. He eivät missään nimessä halua joutua kollektiivin ulkopuolelle vaikka heidän mielensä kollektiivin haastaisikin. Tarkkanäköinen voi havaita tässä ihmistyypissä lipevyyttä. Siinä missä 1 tyyppi on yleensä järkyttävän rehellinen, tietää 2. tyyppi minkä aidan ali kannattaa luikkia ettei jää kiinni. Heitä olisi noin 40%

Sitten on kolmoset. Nuo vapaat itsenäiset sielut ja opettajien inhokit. Ne rääväsuut jotka keskeyttävät auktoriteetit kesken puheen tuodakseen oman vapaan ajattelunsa tulokset julki saman tien kun ne päähän pälkähtävät. Nämä ihmiset eivät ole ulkoa ohjattavissa. Näitä ihmisiä ohjaa heidän oma sydämensä. He eivät voi pettää itseään tai omaa totuuttaan. He alkavat voimaan huonosti jos he eivät avaa suutaan esimerkiksi vääryyden edessä. Näitä tulisieluja, nepsyjä, ADHD -lapsia ja muita uusdiagnosoituja on tässä ajassa yhä enemmän. He kasvattavat itsessään muutoksen siementä, ja heidän elämänsä kertoo tuon muutoksen tarinaa maailmassa. He ovat täysin lahjomattomia, eikä heitä ole rahalla ostettavissa. Nämä ihmiset nähdään usein kollektiivin taholta uhkana sillä he aivan tietoisesti horjuttavat niitä rakenteita, joita yhteiskunta pyrkii pitämään pystyssä. Heidän pelottomuutensa ja rohkeutensa saattaa tuntua jopa radikaalilta. Mutta se on juuri heidän lahjansa maailmalle. Asiat, joista he puhuvat nyt, tulevat usein totuudeksi kymmenen, kahdenkymmenen vuoden sisällä. Näitä visionäärejä on noin 20% väestöstä, ehkä jopa vähemmän.

Mielestäni teoria oli kiinnostava, koen että minussa saattaa olla jotain näistä kaikista kolmesta tyypistä, mutta vahvimmin identifioidun tuohon viimeiseen ryhmään. Ellen luo jotain itsestäni ulos, oli se muodossa missä hyvänsä, tunnen että tukehdun. Mieleni on usein ajatusten ja oivallusten loputon virta, jossa oleminen on välillä rentouttavaa, välillä turhauttavaa ja haluaisin tuon virran sammuttaa. Kun olen harhautunut elämässä väärään suuntaan, koen että minut on pakotettu omituiselle polulle. Elämääni, jota koen, että minun on rakennettava päivä ja hetki kerrallaan. Liika suunnitelmallisuus on aina ahdistanut. En voi rakentaa 10-vuotissuunnitelmia. Maailmani on tulessa, ja se tuli  voi kiskaista minut aina vaan uudelle reitille ja suunnalle, ja minun on oltava valmis, kuunneltava tulta. En voi elää kuten tuo ykkönen tai kakkonen. Vain tämä hetki on totta.

Mihin ryhmään sinä kuulut? Vai kuulutko mihinkään? Onko se mitä olet jotakin ihan muuta?

Ihminen on toiselle Susi.

Se alkaa varhain. Me olemme matkimalla oppiva laji, aivan kuten eläimet. Matkimme sitä mitä näemme ympärillämme, ja toistamme aluksi ilmeitä ja eleitä. Kun kehitymme, alamme toistaa niitä ajattelun ja toiminnan rakenteita, jotka ovat ympärillämme.

Ihmettelin lapsena, kun pihapiirissäni noin 5-vuotiaat kaksostytöt nappasivat minua käsistä ja paiskasivat tiiliseinään. Toinen sähisi korvaani, ”oo siinä, mun serkku tulee vetämään sua turpaan”. Mietin pitkään, miksi hän sanoi noin, leikin rauhassa yksin, enkä edes ottanut tyttöihin kontaktia. Myöhemmin ymmärsin, tuo narratiivi on sitä, mitä he ovat kuulemalla oppineet, suurella todennäköisyydellä kotoaan.

Myöhemmin nämä rakenteet seurasivat lastentarhaan, esikouluun, peruskouluun, lukioon, korkeakouluun ja työelämään. Aivan kaikkialle. Muodot olivat erilaisia ja erilaista pilkkaa ja kiusaamista kuuli erilaisten ihmisten suista. Valtaa käyttivät sopimattomilla sanoilla sekä aikuiset lapsia kohtaan, että toisinpäin.

Tänään töissä kahvitauolla taas havahduin pilkan narratiiviin. Se on täysin ok kun kohteeksi on valittu se porukalla hyväksytty ”porukan ressukka” tai joku joka ei kuulu ”meihin” ja edustaa ”heitä”. Olen itse ollut kiusattu ja tiedän miltä se tuntuu. Tiedän miltä tuntuu pelätä sekä lasta, että aikuista. Tiedän ajan, joka oli täynnä absurdia pelkoa. Ja nyt kuuntelen tuota narratiivia turtuneena, jaksamatta puolustaa heitä, joita pilkataan. Olisin rohkea kun nousisin sanoineni heidän tuekseen. Olen tehnyt sen kyllä yleisen kollektiivin selän takana. Yksityisesti herjattuja tukien. Minulle tulee siitä paha olo, enkä halua lähteä siihen mukaan.

Nuo pilkan rakenteet ovat kaikkialla. Se on yhteiskunnassamme täysin sallittua. Pilkkaajat ovat ”parempia” vaikka todellisuudessa he ovat heikompia. On omanlaista heikkoutta lähteä myös siihen mukaan. Voi valita olla hiljaa. Omassa yhteisössäni pilkan kohde menetti läheisen vuosi sitten. Pilkka loppui hetkeksi. Mutta kun kollektiivi havaitsi suruajan olevan ohi, tuo pilkka jatkui. Ja minä itkin hänen vuokseen, ja itseni. Koska tiedän miltä se tuntuu. Kaikki eivät tiedä.

Mediassa ihmetellään koulukiusaamista. Muutama viikko sitten eräs somevaikuttaja itki tilillään, kun häneen kohdistui raivokas pilkka seuraajilta, ja täysin järjettömästä syystä. Hän sopersi itkien, Kun minua äitinä kiusataan, miten voin perustella lapsilleni että tämä ei ole Ok. Kun aikuiset eivät osaa käyttäytyä, eivät ne lapsetkaan. Malli ei ole siis kaukana kun lasten kiusaamista ihmetellään. He ovat imeneet nuo mallit ympäristöstään. Ympäristöstä, joka on kääntänyt kasvonsa vastuunkannolta. Lukuisissa tilanteissa aikuiset eivät ole puuttuneet lasten kiusaamiseen, vaan kääntäneet kasvonsa pois.

Asia on normalisoitu yhteiskunnassamme, ja se ei ole Ok. Internet on alusta kaikista kammottavimmalle kiusaamiselle. Sen voi tehdä raivolla ja kasvottomasti. Toisen päälle voi ladata oman pahan olon ja emotionaalisen keskeneräisyytensä. Sen, että ei ota vastuuta omista hankalista tunteistaan. Moni ei niitä edes tunnista, joten niistä on hankala ottaa vastuuta. On jopa normaalia herjata toista, vaikka tuntematontakin.

Tästä negatiivisesta kommunikaation tavasta, ja toisen pilkasta olisi hyvä päästä irti. Hyvä olisi tarkastella itseä ja sitä, mikä ajaa moiseen käytökseen. Haemmeko yhteisissä kohtaamisissa hyväksyntää polkien toista alas. Jos annamme toiselle hänelle kuuluvan arvon, ja kehun, se saattaa jopa tuntua epämiellyttävältä. Voi olla että meitä on pilkattu ja kritisoitu omassa perheessämme, omien vahempien toimesta. Voi olla, että heidän itsetuntonsa ei ole riittänyt ylpeyteen omista lapsistaan terveellä tavalla.

Mutta me voimme harjoitella olemalla itse sitä, mitä me emme saaneet. Jos kylvämme hyvän siemeniä ympärillemme tukien ja kannustaen tuon pilkan sijasta, nousemme hieman korkeammalle ihmisinä. Se ei enää ole näennäistä itsensä korottamista toista polkien, vaan se on aidon arvon tunteen tuomista yhteisöön, yhteisen hyvän olon nostatusta.

Pilkka on niin automaattista, ettei sitä aina edes tunnista. Saattaa ajautua kahvipöytäkeskustelussa pilkkaamaan kohteita, joita media halveksuu, yleinen mielipide halveksuu. Mutta totuus voi olla ,että emme tiedä pilkkamme kohteesta mitään, emme tunne ihmistä jota poljemme. Käden ojennus asettaa haavoittuvaksi, pilkka rakentaa muureja. Haavoittuvaksi asettautuminen saattaa tuntua pelottavalta. Mutta kehotan kokeilemaan. Anna käsi sorretulle, ja hän helposti vastaa kiitollisuudella. Saatat jopa saada uuden mukavan kollegan lisää, kivan ihmisen elämääsi tai jopa elinikäisen ystävän.