Olemme joutuneet taipumaan tuulessa kaikki, kaikkia on koeteltu. Uutiset puskevat yhä uusia tilastoja, variantteja, laskelmia ja ennusteita. Tästä joka oli uusi normaali on tullut normaali, kuin varkain. Muistan kun tämä kaikki alkoi; etätyömääräys, työkamppeiden roudaus kotiin, keittiössä työn teon opettelu, keittiötasolle sai ikkunan eteen etätyöpisteen jossa pääsin seisomaan. Sitten alkoi taloyhtiössä kuohunta, päivittäiset äänet olivat liikaa kotona kököttäville ihmisille ja seinän takaa kantautuviin ääniin työn lomassa ei enää sopeuduttu. Muutimme väljemmille vesille ja saimme takapiha, jossa myös pääsi tekemään etätöitä. Se oli viime kesänä. Nyt on jo tämä kesä, ja tämä tilanne jatkuu.

Kesälomani viimeisenä päivänä tein havainnon. Mieli on resilientti, se taipuu muutokseen. Se on kitissyt vapauden menetyksestä ja toisaalta halunnut suojaa ja turvaa kaikille. Käynyt läpi skenaarioita eri maissa ja todennut että Suomi on ollut hyvä paikka tälle erikoistilanteelle, meitä ei ole sullottu koteihin, poliisit eivät ole partioineet kaduilla sakottamassa liikkujia, ja liikkumisen syitä ei olla kuulusteltu. Olemme onnekkaita kun meillä on tilaa jossa olla.

Huomasin myös mielessä olevan taipumuksen, voivottelun ja itsekeskeisen puheen. Kunnes ymmärsin aivan viime aikoina, kaiken ristiriitaisen tunteen, ja ihmisten mielipiteiden taistelun keskelläkin, me olemme tässä tilanteessa yhdessä. Jokainen reagoi myös omalla tavallaan, emmekä voita taistelulla mitään. Myötätunnolla kylläkin. Minulla on puoliso, joka on ollut tukena, läsnä ja jonka kanssa olen voinut vaihtaa ajatuksia tilanteesta ja sen muutoksista. Usein mieleeni häivähtää ajatus heistä tuhansista ja kymmenistä tuhansista yksinäisissä yksiöissä tämän kaiken keskellä. Oma isoäitini sanoi, on vaikea muodostaa lauseita kun ei ole kontakteja. Ja sovimme että soitellaan välillä, jotta sanat eivät unohdu. Olen laittanut viestejä yksin asuville ystäville ja kollegoille ja varmistellut että jokainen jaksaa edes jotenkin.

Nyt jos koska olisi aika nähdä maailma itseä pidemmälle. Ojentaa käsi, tehdä puhelu, pyytää vaikka ystävä turvallisesti lenkille. Ja erityisesti muistaa heidät, joilla ei ole muita. Se mikä yhdistää, lähentää. Ja ne harvemmatkin kohtaamiset ja keskustelut ovat jättäneet lämmön tunteen sisälle. Moni on saanut tärkeitä oivalluksia ja päässyt kiinni siihen mikä on omassa elämässä oikeasti tärkeää. Itse olen yhä uudestaan havahtunut siihen, tämän pelon keskellä, että tärkeintä on läheiset, heidän turvallisuus ja heidän terveytensä.

Olemme tässä yhdessä. Selviämme tästä yhdessä.

Ulkoistettu sodan hätä on saanut meidät unohtamaan, miten lähellä kokemus on omassa lähihistoriassani. Omat isovanhempani ovat sotalapsia. Ja tämä kokemus on vaikuttanut syvällisesti kehitykseen, tunnekokemukseen elämästä ja omasta näkökulmastani myös luottamuksen tunteeseen.

Mummeista toinen saateltiin kuumeinen kapaloitu pikkusisko sylissään laivalla sotalapseksi Ruotsiin, toinen taas jätti kotinsa ja kaiken tuntemansa elämän paikassa, joka nyt on rajan takana. Kokemukset traumatisoivat, se on selvää. Mutta niiden jälkien ollessa lähellä, ne jäävät usein huomaamatta. Kokonanainen kansallinen hylättyjä lapsia, joiden tunne -elmälle ei ollut aikaa jällenrakentaessa. Hylätyksi tulemisen kokemuksia satapäin, kertomuksia jotka eivät koskaan saaneet ääntä.

Nyt puhutaan taakkasiirtymästä, siitä miten traumoista tulee ylisukupolvisia. Mummien kipuilusta tulee suodattuneena äitien ja heidän lastensa kipuja. Tässä on logiikkaa.

Mitä hylkäämisen kokemus aiheuttaa ihmiselle ja minkälaista todellisuutta se luo hänen elämäänsä? Se syö luottamusta. Se saa takertumaan myös epäterveisiin asioihin pelon myötä. Lapsi huutaa, älä jätä minua yksin, en osaa selviytyä yksin. Trauma on tällainen. Sillä ei ole logiikkaa aikuisen aivoille ja ymmärrykselle, mutta sillä on alitajuinen taustavaikutus. Traumatisoitunut ja hylkäämistä pelkäävä aikuinen pysyy epäterveissä ihmissuhteissa,hyväksyy väkivalla ja päihdeongelman, pahimmillaan.

Maassamme on alkoholilla hukutettu vaikeat tunteet, ja se jatkuu edelleen, ehkä osa tekee sen vain lääkkeellisesti tai muilla päihteillä. Se mikä on lähellä, on aina osittain piilossa.

Hylätyt lapset eivät saa ääntään kuulumaan, koska heiltä puuttuu luottamusta. Elämä kantaa, vaikka sanoisinkin mitä haluan, vaikka kertoisin että en tahdo että toimit noin. Hylätty lapsi, joka ei kohtaa hylkäämisen kokemustaan, voi katkeroitua. Alkaa syyttämään elämää ja toisia ihmisiä omasta pelkuruudestaan. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Katkeria parisuhteita, ja väkivaltaa kodeissa.

Siitä mikä on lähellä ja mikä satuttaa, pitäisi uskaltaa puhua. Pysähtyä ja katsoa kipua silmiin. Jos sinut on hylätty, se ei tarkota sitä, että sinun tulisi itsesi hylätä. Joskus vanhemmuus vaatii aloittamista siitä, että on vanhempi omalle itselleen. Kuulostelee sisintään siinä, missä puute on syntynyt, jotta voi ymmärtää oman kipunsa alkusyyn.

Emme ole tunnepuolella kypsä kulttuuri. Me emme käy keskusteluja perheissä siitä, mikä satuttaa ja mitä ei olla osattu kohdata. Meidät usein kasvatetaan ohittamaan se kipu. Mene kauppaan ja osta herkkuja tai uudet verhot jos ahdistaa. Syö tai katso Netflixiä. Mutta älä kuuntele itseäsi. Äitikään ei osaa, isäkään ei kykene. Ei käydä hankalia keskusteluja, jotka pakoittaisivat menemään mukavuuden rajamaille. Keskusteluja, jotka pakoittaisivat kaikki kehittymään.

Jos kohtaamme sen hylätyn lapsen, jonka kipu on myös meissä rehellisyydellä. Tarjoamme käden luottamuksella, mitä tapahtuu? Elämä voi muuttua, jos uskoo sen kantavan. Elämä voi muuttua, kun sille tarjoaa käden luottamuksella. Se voi murtaa katkeruuden muurit. Rakentaa terveen parisuhteen jossa asiat kohdataan rehellisyydellä. Syvätasolla se tuntuu helpotuksena. Luottamus ei rakenna siltoja pelkästään sisäisyydessä, vaan myös ihmisten välille muurien sijasta.