Resilienssi. Aika vaatii sitä. Jaksamista kaiken yli. Niinsanottua psykologista kantokykyä ja visiota jolla päästä yli vaikeiden aikojen.

Ajat ovat olleet vaikeita. ”Tämä ei ole normaalia, eikä tätä kuulukaan loputtomiin kestää” Totesin juuri erään ulkolenkin päätteeksi työkaverilleni. On kohtuutonta omaa mieltä ja jaksamista kohtaan ajatella jatkuvasti ja toistuvasti toisin. On epänormaalia piiskata itseään jaksamaan jatkuvaa epänormaaliin sopeutumista, ympärillä näkyviä hajoamisia ja toivottomuutta. Se ei ole mielelle normaalia, ja on vahingollista uskotella muuta.

Meille on myyty eristäytyminen suojeluna, ja mielemme ymmärtää kyllä faktiset syyt. Mutta mielemme on silti samalla kovilla jäädessään yksin, pelätessään tulevaa, pelätessä tautia ja taudinaiheuttajaa -toista ihmistä- joka paradoksaalisesti on myös se tekijä, joka yksinäisyydeltä ja pelolta voi pelastaa.

Jokainen tietää mielen oikut ihmisen jäädessä yksin. Ei ole tavatonta, että mieli masentuu. Jos ei ole toista, joka auttaisi dialogin avuin löytämään oikeat perspektiivit mielen kertomuksille, ne muuttuvat helposti alavireisiksi. Se on tavallista, se on normaalia. Mutta sitä harvempi muistaa kenellekään kertoa.

Tämän ajan vaara on se, että kun ”kaikki ovat kovilla”, unohdetaan välittää toisesta. Unohdetaan kysyä yksinasujalta, miten voit? Jos tunnet heitä, haastan kysymään, soittamaan välillä, ottamaan ajan siihen. Pitämään huolta toisesta, jotta yhdessä jaksaisimme tämän ajan yli.

Omassa työyhteisössäni on menehtynyt yksi nuori henkilö. Monta muutakin kuolemaa tänä vuonna eri syistä. Tämä kaikki on saanut minut heräämään ja pitämään huolta. Mutta toisaalta mietin, näinkö pitkälle pitää asioiden mennä, että heräämme.

Jälleen läntisen hyvinvointikuplamme paradoksi; sen sisään piiloutuu paljon pahoinvointia, jonka merkit eivät näy kaduilla, ne ovat piilossa kotona. Introverttisessa kulttuurissamme ei tuoda kipuja julki, niistä ei puhuta ja ne jäävät usein siksi huomaamatta. Tässä ajassa varmasti suomalainen osaa eristyä, mutta on aivan toinen asia, onko se suomalaiselle hyväksi?

Tai onko tällainen tilanne pitkittyessään kenellekkään hyväksi? Ovatko tilanteen seuraukset jo suurempi pahoinvoinnin pommi kuin itse tilanne?

Kaikilla ei ole samaa resilienssiä, kestävyyttä ja jaksamisen tunnetta vaikeiden aikojen yli. Osa kompastuu helpommin, ja se ei ole kompastujan syy.Ehkä voisimme herätä yhteisvastuullisuuteen siinä kohti, missä voimme toisiamme tukea juuri nyt. Tänään.

Eräs ihana laulajanainen sanoi Instagramissaan; eriytymisen ja maalittamisen sijaan (joka syntyy varmasti ajan aiheuttamasta pahoinvoinnista johtuen) voisimme leipoa ekstra -annoksen pullaa ja viedä oven taakse sille yksinäiselle vanhukselle, soittaa yksinäiselle, tarjota seuraa ulkoiluun ja samalla keskustella ihan tavallisista asioista. Oma mielikin saattaa avartua kuplansa ulkopuolella.

Media kertoo lukuja ja kauhukuvia. Ihmiset helposti vahtivat toisiaan ja kääntyvät toisiaan vastaan. Tappelevat eri alustoilla rokotteiden vaaroista tai hyödyistä. Samalla kuitenkin tosiasiat ovat tosia; yksinäiset ovat yksin, ja kaikki pelkäävät; vastustajat, kriitikot ja vaikuttajat. Tilanne ei säästele ketään. Käden ojennus ja jaksamaan auttaminen sen sijaan on pääomaa tilanteesta selviämiselle.

Kato läski tuli kouluun, hei, haiset pahalle! Hyi hitto että se haisee pahalle.

Nämä sanat satoja kertoja. Myös opettajan kuullen. Ja kukaan ei tehnyt asialle mitään. Hän kuuli noita sanoja kuusi vuotta. Puna kasvoilla, kyyneliä niellen. Me katsoimme vierestä, jotka emme kiusanneet mutta emme myöskään uskaltaneet puolustaa. Ja yksikään tilannetta todistanut opettaja ei tehnyt asialle mitään.

Koskelassa kuoli poika, jota oli kiusattu koko ala-aste, yläaste myös. Nyt voivotellaan, koulu ottaa kantaa, syyttäjät kertovat tarinaa. Mutta mikä on pielessä? Miksi Suomi on hyvinvointimaana kärjessä väkivaltaisuudellaan?

Me osaamme edelleenkin vaieta vaikeista asioista ja kääntää katseemme pois. Olipa kyse siitä, mitä tapahtuu sisällämme, tai mitä todistamme tapahtuvan. ”Ei kuulu minulle oikeastaan” Kun näemme itkevän hahmon kadulla, vaihdamme mielummin kadun puolta, kun kohtaamme tuon toisen kivun yksinkertaisella kysymyksellä ”Onko kaikki kunnossa?”

Kiusaamisen rakenteet seuraavat hiekkalaatikolta työpaikoille. Eräs psykologi totesi työllistyvänsä, juuri tämän syyn takia. Ihmiset eivät kypsy tässä asiassa, vaan haluavat maalittaa, kiusata, olla katkeria ja alistaa läpi elämänsä. On helpompaa kohdistaa paha toiseen, kun kohdata se itsessä. On helpompaa ja niin paljon kätevämpää. Syyllisen voi aina etsiä itsen ulkopuolelta, ja itse näytellä uhrin roolin.

Suomi on asenneilmastoltaan katkera. Me kannamme kaunaa ja anteeksiantamattomuutta, jonka taustalla on usein puhumattomuus. Mieli kääntää asiat negatiivisiksi hyvin usein myös silloin, kun aitoa kohtaamista ei haluta tehdä. ”Hiton paska ämmä siellä työpaikalla” voisikin olla kiva, jos vaivauduttaisiin tutustumaan.

On kipeä pysähtyä katsomaan omaa haavaa, kulttuurillista ja henkilökohtaista. On kipeä asia myöntää tuntevansa huonommuutta tai vaikka kiusaavansa toista kateuden vuoksi. On kipeää katsoa peiliin ja joskus jopa mahdotonta kun sitä peiliä ollaan vältelty koko elämän ajan. Se sattuu ja mikä sattuu, sitä ei haluta kokea. Se on perus -psykologiaa.

Vasta kivun noustessa ahdistukseksi ja elämää estäväksi tekijäksi saatetaan havahtua hakemaan apua itselle. Selvittämään miksi kiusasin kun en muuhun kyennyt. Häpeän läpi kulkeminen on tuskallista. Yksi Koskelan surmaajista oli ilmaissut puhelinviestin vaihdossa ”Leikkaisin käteni jos saisin tehdyn tekemättömäksi”.

Tarinat väkivallasta ovat usein sopivan kaukana ja sopivasti selitettävissä ulkoisilla tekijöillä; sota, kansallinen trauma, väkivaltainen kasvuympäristö, traumaattinen lapsuus. Mutta ei. Se mikään ei poista henkilökohtaista vastuuta, eikä yhteisvastuuta. Jos me näemme väkivallan tekoja, on puuttumattomuus ja hiljainen hyväksyntä myös kannanotto. Hyväksymme asian välinpitämättömyydellä.

On helppo voivotella jos ei ole itse kokenut, tullut uhatuksi ja päähän potkituksi. Voi sytyttää kynttilän ja nyyhkiä perään ja pian jo jatkaakin elämää. Mutta näin ei ole uhrin sekä hänen läheistensä laita. Heille helvetti pikakelataan alkuun joka ikinen päivä.

Ystäväni Espoossa myi asuntonsa ja osti uuden viereiseltä asuinalueelta, että sai kätevästi lapsensa koulun vaihdettua. Kiusaajille ”ei voitu mitään”. Uhri joutui tekemään toimenpiteitä ja vaihtamaan ympäristöä. Sillä me käännämme mielummin selkämme.

Montako uhria tarvitaan vielä? Montako lasta elämään pelossa? Montako toivotonta vanhempaa, jotka viimeisillä voimilla koettava lastansa puolustaa?

PK-seudulla helposti vedotaan siihen, että ongelmat ovat liian massiivisia, jotta niitä voitaisiin ratkaista. Tulisiko kaikkien vaan muuttaa maalle ja vaihtaa koulua, jotta ongelmat voitaisiin ratkaista?

Missä on se lakipiste, jossa kiusaaminen milloinkin alkaa ja missä on se sokea piste tai ne sokeat pisteen, joiden kautta nämä tilanteet jäävät pysäyttämättä?

Jatkammeko hiljaista hyminää, selkien kääntämistä. Vai nostammeko selkärankamme pystyyn, osoitamme aikuisuutta näiden ilmiöiden edessä? Uskallammeko osoittaa aikuisuutta oman kipumme edessä, jotta sen kohtaamattomuus ei saa meitä luikkimaan karkuun vaikeiden tilanteiden edessä?

Tein aikonaan työtä hyvinvoinnin parissa ja kuulin niin monista ihmiskohtaloista, joiden elämää on varjostanut henkinen ja fyysinen väkivalta, kiusaaminen ja kamalat teot. Täällä meidän Suomessa. Tässä hyvinvoinnin ja sivistyksen kehdossa. Mikä saisi meidät muuttamaan tilannetta, ettei tavitsisi tyytyä poliitikkojen twiitteihin ja tyhjiin lupauksiin. Ne ovat helposti vain poliittista teatteria. Miten me osaisimme kasvaa tässä asiassa?