Tämän ajan voi tiivistää yhteen sanaan, se on yksinäisyys.

Se luikerteli elämäämme jo digitalisaation myötä, poteroitumisen ja kotiin jäämisen kohtaamisen sijasta.

Omassa lapsuudessani lapset leikkivät pihoilla, pyöräiltiin katsomaan, onko kaveri kotona. Ja jos täytyi soittaa, piti puhua lankapuhelimen välityksellä ensin vahempien kanssa, osata esittäytyä ja kysyä kohteliaasti, onko ystävä kotona. Elämä vaati enemmän sosiaalisuutta kohtaamisen kautta. Ihmisten fyysisyys oli analogisen maailman hallitseva piirre.

Jossain kohtaa internet tuli jokaiseen kotiin. Putkinäyttötietokoneet, läppärit ja kohta mobiililaitteet. Elämän fyysinen kehä supistui, vaikka se informaatio, mitä maailmasta saimme räjähti. Sormilihaksemme näppäilevät somealustoja, selaamme voltin lounasvaihtoehtoja tai eettisemmät resque -apin jämäruokia. Palveluiden ja kohtaamisten välittyminen ei vaadi fyysistä kohtaamista, se ei vaadi kasvoihin katsomista.

Samalla kun kasvoihin katsominen loppui, tapahtui kommunikaation kyynistyminen ja raaistuminen. Tunnepuolen turhautuminen valuu vihana samoille alustoille ja keskustelupalstoille. Kasvoja kaipaava reppana, ihminen. Syliä kaipaava pieni ihminen.

Sanat eivät tavoita kasvoja välttämättä enää perheissäkään. On videopelit, on iskän urheiluputki, äidin instagram. Analoginen ihminen vaeltaa eksyneenä digitaalisten alustojen usvassa. Turhautuu ja masentuu. Eikä ymmärrä miksi.

Me kaipaamme kättä yhtälailla kuin kasvoja, jotta me tietäisimme, mitä meille sanotaan laajemmin kuin tekstin tai emojien kautta. Me kadotamme itseämme etäännyttäessä itsemme toisistamme.

Aikamme vitsaus; yksinäisyys.

Koronatilanne on vienyt yksinäisyyden maksimeihin. Kuulen ikäisteni kolmekymppisten masentuvan, ramppaavan psykologilla, syövän liikaa lääkkeitä. Ja viimeksi eilen, kuolevan syöpään. Ei uskallettu lääkäriin diagnoosia hakemaan.

Onko tämä tilanne viimeinen järjettömyyden estejuoksu tässä määrättömässä yksinäisyyden jatkumossa missä todelliset toiveet kumisevat tyhjille seinille. Vahvimmatko vain selvittävät tämän usvajuoksun maaliin saakka. Toive maalista ja sen lähestymisestä on kuitenkin kuin aavikolla heijasteleva keidas, jonka kuvajaista meille välillä väläytetään. Ja sitten, ei vielä, taas uusi muunnos, lisää desinfiointia, etäisyyttä, pelkoa ja yksinäisyyttä.

Millä kohtuudella mitataan ihmisen eristämisestä syntyvä psykologinen hätä suhteessa viruksen pelkoon. Onko kohtuullista, että vanhukset kuolevat ilman kädestäpitäjää. Masentuneet kaatuvat tielle ja loput sinnittelevät.

Kun meiltä on viety normaali, pikkuhiljaa ja salakavalasti, on tämä tilanne ujutettu myös samalla tavoin. Tämä on omaksi parhaaksemme. Kuten ne tavarat, tarpeet ja halut jotka eivät synny omasta tahdostamme. Kuten tämän älylaitteiden tuoma yksinäisyys, jossa ei ole kädestä pitäjää.

Missä on se maaliviiva, koska tämä loppuu. Se on se  viimeinen oljenkorsi, josta ne vahvimmat pitävät kiinni. Ja toiset kaatuvat, ilman että kukaan edes huomaa.

Tiedämme kaikki sen tyypin työpaikalla joka saa tahtonsa läpi keinoja kaihtamatta. Hän puhuu pahaa selän takana ja vetelee naruista niin, että saa ihmiset kääntymään toisiaan vastaan. Hän on valmis valehtelemaan ja käyttämään likaisia keinoja edistääkseen omaa etuaan. Hän tietää lait ja säädökset, hän on käyttänyt aikaa tutustuen ihmisten heikkoihin kohtiin ja pistelee piikkejä niihin armotta. Ei säästele sanoissa ja teoissa ja kun ilmapiiri on mädätetty ja ihmiset alkavat heräillä, hän onkin saattanut sisäisenä siirtona onnistua saamaan itselleen paremman työpaikan yksikön sisältä ja uuden esimiehen. Muut jäävät sammuttelemaan tulipaloja.

Kaikilla on epämääräinen olo ja jäljelle jääneet ihmiset syyttävät itseään, ovat uupuneita ja masentuneita. Heille on uskoteltu että he ovat epäpäteviä, kyvyttömiä ja huonoja ihmisiä noin yleisesti ottaen. Taktikko on osannut masinoida juuri haluamansa tilanteen vallan himossaan, ja jättänyt syyttömät kärsimään.

Kävin työpaikkapsykologilla tällaisen henkilön takia. Tarvitsin toisen näkökulman sanoittamaan omaa pahaa oloa, joka oli lievästä muuttunut vahvemmaksi. Tilanne alkoi melko harmittomasta selkkauksesta, kun olin estynyt pääsemään kyseisen henkilön kanssa samaan palaveriin. Sain kylmän viestin vastuuttomuudesta ja siitä että jätin tahallani toiset odottamaan. Henkilön kollega antoi lujasanaisen palautteen julkisesti, näin ei saa tehdä! Ihmettelin miksi tilanteesta yhtäkkiä tulikin vakava. Kollegani ei hyväksynyt kohtaloani, kertoi esimiehelle puolestani, ja esimieheni puhutteli lujasanaisesti masinaattorin. Tilanne hiljeni puoleksi vuodeksi.

Työtehtäväni ristesivät tuon masinaattorin kanssa yhä enemmän. Yhteiset palaveri tihenivät. Sain tiukkoja piikkejä ja epäilyitä että olen epäpätevä työssäni, joskus aivan suoriakin sanoja, sanojen sisältö ja palautteen raakuus oli yhteydessä siihen, ketä palavereissa oli. Esimiesten läsnäolo lievensi piikkejä, ja hunajaiset sanat leipoivat ylempiä auktoriteetteja. Itse voin hieman pahoin, olin hämmentynyt ja koin syyllisyyttä.

Projekti tuotiin tuotantoon ja käyttöön, ja ilmeni vakavia ongelmia. Vastuualueeni tilanne sakkasi. Kukaan ei tiennyt miksi ja mitä oli tapahtunut, sillä yhtäkkiä kaikki työ, mistä olin vastuussa, oli kadonnut taivaan tuuliin ja aloimme selvittää asiaa. Muutokset löytyivät kyllä ylöskirjattuina. Masinaattori laittoi minulle viestin; missä sun työ on, etkö osaa hoitaa sun töitä, päälle silmäniskuhymiö.

Kannoin vastuuni, aloin selvittää tilannetta. Mitä ihmettä. Kaikki oli ylhäällä, mutta projektista puuttui kaikki sinne kirjaamani tiedot. Vastuuhenkilökin oli hämillään, kaikki oli ylhäällä mutta silti kadonnut. Hän sanoi myös että tilanne pitää selvittää. Hiljaa! Huusi masinaattori, tämä on epäolennaista, nyt täytyy jatkaa eteenpäin.

Lumipalloefekti rikkinäisestä projektista aiheutti paljon lisätyötä usealle ihmiselle. Koin häpeää. Masinaattori jatkoi kiusaamista, taidat olla epäpätevä, meillä voidaan kyllä järjestää irtisanomisia, hyvin helpostikkin, kuten tiedät. Ja silmäiskuhymiö.

Mitä ihmettä. En jaksa enää. Soitin työterveyteen ja lääkäri suositteli psykologia. Kerroin tilanteen. Hän katsoi minua. Klassikko esimerkki narsistista sanoi psykologi. Nämä osaavat alistaa jokaisen likaisin keinoin. Ja yleensä myös esimiehet. Hän neuvoi pitämään jaksamisesta huolen ja vaihtamaan työpaikkaa. Nämä osaavat ja tuikkaavat tuleen tuhomansa rauniot ja ihmiset surutta. Ihmisiä, joilta puuttuu omatunto.

Nyt puntaroin. Raunioilla. Jaksanko enää. Jaksanko uhrata hyvinvointini kun 50 ihmistä alistuu yhdelle kiusaajalle ja kukaan ei mahda tilanteelle mitään. Kuuluisiko tätä jaksaa? Kyseinen masinaattori on kiusannut ulos töistä useita ihmisiä. Hän on pahoinpidellyt henkisesti sekä minua, että ihmisiä ympärilläni. Jättänyt ihmisiä itkuisina ja hätääntyneinä sekä itsesyytöksissä pyöriskellen olemaan. Kukaan ei sano sitä sanaa, joka hänelle kuuluisi; LOPETA! Ehkä kukaan ei ole koskaan sanonut, ja sen jälkeen kukaan ei enää ole uskaltanut.