Avaraa luontoa katsoessa joskus havahtuu ajatukseen, luonto on julma. Luonnossa jokainen haluaa selviytyä, ja se tarkoittaa, että jonkin lajin yksilön selviäminen vaatii toisen yksilön hengen. Luonnon kiertokulku.

Jos asian laajentaa ihmis -kontekstiin ja pohtii sitä kautta, miten ihminen muka eroaa tuosta kuviosta, on ero selvä. Ihminen ei pelkästään ole julma, vaan tuota julmuutta lisäävä tekijä on se, että ihmisellä kuuluisi olla omatunto, joka määrittää suuntaa oikean ja väärän välillä. Tämä asettaa ihmisen myös vastuuseen. Toisin sanoen, ihminen ei ole pelkästään vastuussa siitä, miten toimii elämässään, vaan minkälaisia laajempia rakenteita se sallii ja miten kohtelemme muuta elämää planeetallamme.

Susi metsästää kauriin ja syö sen nälkäänsä. Ihminen ryöstökalastaa meren tyhjäksi. Kalasta jalostetaan tuotteita, joista osa päätyy tarjouslapun kautta roskikseen. Ja taustalla on luomamme järjestelmä, jossa hyötyä halutaan kasvattaa tiettyjen tahojen tilipusseihin, luoda yhä suurempia organismeja ja järjestelmiä, jotka ovat tehokkaita talouden näkökulmasta, mutta jalkoihin poljetaan arvot ja oikeudenmukasuus. Luonto katsoo ihmisen ahneusnäytelmää ja alistuu.

Muistan kun olin lapsi ja muutimme Itä-Savolaiselle pikkupaikkakunnalle Pohjois-Karjalasta. Kaupungin laitamilla olevan rivitalon pihassa tulivat äkkiä tutuiksi naapurin kaksostytöt, jotka eräänä päivänä nappasivat minua käsistä, kantoivat tiilitalon seinää vasten ja paiskasivat siihen. Pysy siinä niin meidän serkku tulee vetämään sua kohta turpaan. Ikää tytöillä oli noin 5 vuotta. En ymmärtänyt tilannetta tuolloin. Pysyttelin tiilitalon seinää vasten ja yritin katsoa tyttöjen perään, näkyykö serkkua ja laskelmoin ehdinkö juosta isän luokse kotiin missä ajassa. Serkut eivät koskaan tulleet, ymmärsin että tämä oli uhkaus. Vieraslaji saapui uudelle paikkakunnalle, ja sille piti näyttää kaapin paikka. Myöhemmin ymmärrys on laajentunut; todennäköisesti väkivalta ja uhkailu oli läsnä lasten kotona, lapset eivät opi näitä asioita ja toimintamalleja itsestään.

Vieraslajin edustajana oli hankalaa kyseisellä paikkakunnalla jatkossakin. Menin päivähoitoon. Introverttina lapsena tarkkailin lapsikatrasta kauempaa tapani mukaisesti, enkä juurikaan ottanut kontaktia. Pyrin pysymään poissa kaikkien tieltä, olemaan ärsyttämättä tai ottamatta katsekontaktia selkeisin alfa -yksilöihin. Kaisa, tuima ja isokokoinen tyttö lähestyi minua sisäleikkien aikaan ja sanoi. Sä tuut nyt mun kans leikkii barbeilla. Jos et tuu niin mun veli vetää sua turpiin. Leikin sitten Kaisan kanssa ja katsoin kelloa, mitään siitä ymmärtämättä, ja odotin että tuo piinallinen leikkihetki vaihtuisi toiseksi, vaikka sitten välipalaksi. Tarhakokeilu päättyi suhteellisen pian, sillä puritanistisessa ja kelloa noudattavassa tarhassa ei saanut käydä WC:ssä kuin tiettyinä aikoina ja päiväunien aikaan se oli kiellettyä. Vahinko tuli sänkyyn kun kävin 5 kertaa pyytämässä lupaa päästä vessaan. Sitä ei myönnetty ja kun tilannetta äitini kanssa selviteltiin, oli päiväkodinjohtajan tuima vastaus ”mitä hittoa siitä tulisi jos täällä saisi käydä vessassa miten sattuu, kaikki menisi sekaisin” tähän äitini totesi, että tarhakokeilu päättyy ja pääsin ihanaan perhepäivähoitopaikkaan.

Esikoulussa oli myös omat haasteensa. Sama introvertti lapsi tuijotteli kengän kärkiä ulko-oven läheisyydessä. Tyttö nimeltä Ilona tuli juttelemaan ja keinuimme yhdessä. Tuntui että pitkästä aikaa joku lähestyi positiivisin aikein. Kunnes sitten, toinen tyttö nimeltä Heidi, joka seurasi myös ala-asteelle tuli ja vakuutti Ilonan että minun kaltaisen oudon tytön kanssa ei kannata olla kaveri. On suositumpi jos on hänen ystävänsä. Minulle jäi Katariina, joka oli myös ulkopuolinen, ainut ystävä esikoulussa.

Sitten ala-aste tuossa Itä-Savolaisessa pikkukaupungissa. Jälleen stressi ja alla kyseisessä kaupungissa olleet vaikeat kohtaamiset ihmisten kanssa sekä ujous. Ulkopuolisuus oli jo etukäteen odotettavissa, mutta ei kiusaaminen. Hörökorva, ruipelo jolla on rumat vaatteet. Mitä helvettiä, eikö äitilläs oo varaa leviksiin? Ootpa nolo, paskapää. Joten vetäydyin taas ja etsin heimoni muualta. Pari muuta outsideriä naapuriluokalta, jotka suostuivat juttelemaan kanssani, toinen lihava ja toinen laiha kuten minä. Ja meistä tuli ystävät välitunneilla. Ei tarvinnut olla yksin. Ymmärsin, että meidät jaotellaan ekstroverteihin menestyjiin ja introvertteihin alistettuihin. Katsoin kun erästä tyttöä luokallani kiusattiin rajusti ja jatkuvasti. Hänellä oli silmälasit, ylipainoa ja hän oli ujo. Muistan sen katseen. ”Haiset pahalle läski” -huudot. Ajattelin, ihminen on julma. Nyt ajattelen, kumpa olisin uskaltanut häntä puolustaa. Kumpa minulla olisi ollut siihen rohkeutta!

Heidi oli siis myös ala-asteella. Täydellinen alfa, opettajan suosikki. Ei pärjännyt koulussa mutta hänen sosiaaliset taitonsa olivat vailla vertaa. Hän hymyili kaikille vaikkei ollut heidän ystävänsä, hän voitti opettajat puolelleen, teeskenteli itselleen hymypatsaan, mutta tylytti kun opettajan silmä vältti. Hän ymmärsi, että hän saavuttaa aseman myös ikäistensä joukossa hylkimällä heitä, joita suositutkin hylkivät. Vihreässä toppatakissaan hän luisteli täydellisesti hokkareilla. Minä kompastelin kaunokeilla ja häpesin. Äidin ompelemassa toppatakissa jota kaikki pitivät rumana. Toivon että kukaan ei näkisi häpeää kasvoillani, vaikka olin jo siihen tunteeseen tottunut.

Se, että pedot pyörivät ympärilläni, yrittivät hukuttaa minua lumihankeen, käyttäytyivät kuten minua ei olisi olemassakaan, sai minut hakemaan tukea jostain muualta kuin ihmisten parista. Menin kirjastoon. Luin dekkareita, Sinuhe Egyptiläisen 12-vuotiaana, koko kirjaston kaikki Neiti Etsivät. Pidin kirjaa mitä olin lukenut ja se kirja oli paksu. Saatoin lukea yhden Neiti Etsivän kun olin tehnyt läksyt ja kotityöt. Katsoin ikkunasta lapsia pihalla miten he leikkivät. Meitin miltä tuntuisi olla mukana. Miten siellä ollaan, miten heidän kanssa toimitaan? Syntymäpäivät olivat ahdistavia, kun ei tiennyt mitä pitäisi tehdä, mitä jutella ja kun kysyttiin mitä haluaisin leikkiä pyysin toisia päättämään puolestani. Äiti päätti usein puolestani, sillä sanat tarttuivat kurkkuun.

Tämä on vain murto-osa vieraslajin tarinasta, mutta se todistaa yhden asian. Ihminen on sosiaalinen peto. Ihminen ei useinkaan ole hyväntahtoinen vaan hän tavoittelee omaa etua ja omia tavoitteita elämässään. Ihminen on valmis taisteluun ja valmis tappamaan ilman fyysistä kuolemaa. Ja ihminen on monesti haluton näkemään, mitä tuhoa hän toiselle ihmiselle aiheuttaa omaa etua tavoitellessaan.

Poliisi on ottanut kantaa, koulukiusaaminen on väkivaltaa, se on rikos. Kukaan ei puhunut näin kun minä kävin ala-astetta. Opettaja käänsi katseensa pois, huomionsa muualle. Niin tekivät myös luokkatoverit janotessaan hyväksyntää hyväksytyiltä ja katsoivat katellisina kun hymytyttöpatsaita alfoille jaeltiin. Mitaleita ei jaettu niille, joita ei huomattu. Eikä niitä jaeta vieläkään.

Kuulin kerran matkallani Intiassa vertauksen, jonka nimi oli vapaasti suomennettuna rapukori -ilmiö. Tiivistettynä asiassa on kyse tilanteesta, jossa yksi rapu yrittää kiivetä korista ulos, mutta muut ravut reagoivat yritykseen vetämällä tuon yhden jalasta takaisin muitten sekaan. Yrityksiä poistua yhteisestä tilasta ei hyväksytä kollektiivisesti, vaan pois pyrkivät palautetaan ruotuun.

Jos tämä ilmiö on totta ravuilla, se on totta usein myös ihmisillä. Innovoijat, uuden luojat ja radikaalit ajattelijat halutaan palauttaa ruotuun kollektiivisen konsensuksen nimissä ja edessä. Ei ole sallittua horjuttaa kollektiivista normistoa ja siten yhteistä sovittua maailmankuvaa.

Taustalla on ehkä ajatus siitä, että on turvallisempaa, kun ihmiset ajattelevat samoin, kuten media, kuten enemmistö, kuten naapurit ja sukulaiset. Sen sijaan, että ihmiset ajattelisivatkin asioita omilla aivoillaan. Sen sijaan, että he uskaltaisivat murskata tuon normatiivisen sääntöverkon ja esittää ajatuksen rapukorin ulkopuolelta. Sielläkin on maailma, ja todennäköisesti laajemmilla mahdollisuuksilla varustettuna.

Oletko joskus ollut tilanteessa, jossa olet esittänyt perheesi yhteisestä konsensuksesta poikkeavan ajatuksen tai mielipiteen? Ja tämän jälkeen sinut on kyseenalaistettu, saatettu naurunalaiseksi tai vaiennettu. Perheet, suvut ja ihmisyhteisöt laajemmassa mittakaavassa ovat usein uskomusjärjestelmiä, joiden leimoja voivat olla esimerkiksi status joka liittyy koulutukseen, tietynlaisten suoritteiden vaatimus, tunne -elämän piilottaminen tai materiaalisella omaisuudella kehuskelu. Nämä edelliset ovat ainakin sellaisia, joita itsellä on tullut vastaan.

Sitten saattaa olla se suvun musta lammas, joka tekee asiat toisin, rikkoo normit ollakseen esimerkki siitä, että elämässä voi tehdä valintoja vasten ”ennalta määrättyä suunnitelmaa” vasten ”äidin tai isän toivetta tai tahtoa” tai vasten yleisesti ”mitä sinulta odotetaan”. Nämä asiat saattavat seistä yksilön onnellisuuden tiellä. Esimerkkinä akateemisesta perheestä oleva lapsi, jonka unelma -ammatti onkin jotain vanhemmille liian tavallista, bussikuski, tehdastyöntekijä, kokki.

Me emme valitse yhteisöämme joka tilanteessa, mutta meillä on oikeus valita elämämme sisältö ja suunta vapaudesta käsin. Meidän otsaamme lyödyt odotukset eivät ole pakoitteita. Me synnyimme vapaina ja kuolemme myös, vapaina. Joten tuo vapaus on kallisarvoisin aarteemme.

Kun rikot kehän, johon sinut on asetettu, voit nähdä aluksi kipuilua ympärilläsi suhteessa siihen, miten odotukset jotka sinuun on kohdistettu kaatuvat. Mutta sinä et ole vastuussa toisten sinua kohtaan asettamista vaatimuksista tai tavotteista. Sinä olet vastuussa siitä, että luot omasta elämästäsi vapaan ja onnellisen, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Jos pysähdyt hetkeksi ja mietit asiaa; Mistä oma onnellisuuteni koostuu? Voit löytää sen kultaisen langanpätkän, joka elämääsi alkaa sinun omaa polkuasi kohti johdattamaan. Kukaan muu ei voi sinulle tätä kertoa. Tämä tieto on koodattuna sisällesi, se on aina siellä ollut ja odottanut löytäjäänsä.

Tätä tietoa eivät kirjat sinulle kerro, tuskin myöskään vanhempasi tai ihmisyhteisösi. Heillä on omat intressinsä, jotka kohdistuvat sinuun, heidän oma tahtonsa, jonka he toivovat toteutuvan kauttasi. Mutta onko se sitä, mitä sinä itse haluat omalta elämältäsi?

Onko aika jättää rapukori, ja katsoa mitä maailma sinulle tarjoaa?