24.2.2022

Päivä jää historian kirjoihin. Aivan tavallinen aamu töissä, kunnes avasin uutiset. Ja menin shokkiin.

Meillä on sodan toisen osapuolen kanssa yhteinen raja, ja oma sota 82 vuotta sitten. Isoäitini koti jäi rajan taakse. Meillä on ystävyyksiä Ukrainaan jaVenäjään. Kansat ovat lähellä omaamme moninkin tavoin. Hiljaisuus. Mitä tämä tarkoittaa, mitä tämä tulee tarkoittamaan?

Reilu viikko ja shokin alla on jo toimittu. Tuomittu, autettu, haettu turvaan. Yksi ja ainut rikollinen on tuomittu. Ja silti, Eurooppa on shokissa. Sota on vielä muistissa ja muistoissa.

Nurnbergissa tuomittiin sotarikolliset, jotta tämä ei toistuisi. Yritettiin sinetöidä sopimukset ja hyväksyä häpeä, jotta tämä ei ikinä toistuisi Euroopassa. Historia ei tunne sanaa ikinä. Ei kuule sanoja ”ei koskaan enää”.

Koska meillä on kovat piipussa, viha kiinni historiassa. Ja osaamme syyttää aina vain paremmin kuin antaa anteeksi. Mitä jos voisimme hoitaa haavat ja lopettaa veljeä vastaan kääntymisen.

Kaikki tunnustavat toki sen; Tämä ei ole oikein! ja tämän on loputtava.. mutta miten.

Joka aamu herään ja avaan uutiset ja somen hetkeksi, ja joka aamu tulee itku. Itku tulee niiden ihmisten puolesta jotka nyt joutuvat lähtemään. Kuten isoäitini, karjalan evakko myöskin lähti. Hänen tarinansa kautta sota on tullut lähelle, pommitukset, traumat, ulkopuolisuus, tunne vieraudesta omalla maalla.

Ei koskaan enää on nyt. SE on nyt.

Ja se julmuuden määrä mitä sotien masinaattorit ovat valmiita kohdistamaan viattomien ylle. Lapset erotetaan isistään. Lasten isiä kuolee. Äidit ovat shokissa.

Lämmittävin tarina koko kauheuden keskellä tuli ukrainalaisen lapsen suusta. He matkasivat Puolan läpi turvaan äitinsä kanssa. Hän sanoi äidilleen. Äiti katso, täällä on valtavasti ukrainan lippuja. Äiti he rakastavat meitä täällä. Äiti me saamme tulla ja meidät halutaan tänne.

Se vähin, mitä me voimme, on nyt ojentaa auttava kätemme. Me olemme käyneet tämän läpi, 82 vuotta sitten, joten me tiedämme.

Omamme lukitsivat kaivot Karjalan evakoilta. Se vähäinen haluttiin pitää itsellä sotien jälkeen. Tuli katkeruutta kun maata annettiin sitä tarvitseville. Karjalalaisia kutsuttiin naapurimaan haukkumasanalla, vaikka he olivat suomalaisia.

Ollaan tänään parempia. Ojennetaan käsi, avataan sydän. Ihmisyys on enemmän kuin yhden valtiojohdon kylmä käsi, joka lähettää poikansa sotaan salaa. Jonka hirmuvalta on valmis nousemaan rakkautta vastaan, ihmisyyttä vastaan, totuutta vastaan. Ollaan me enemmän nyt, ollaan ME ja yhdistytään rauhassa sotaa vastaan. Rakkaudessa pelkoa vastaan. Totuudessa valhetta vastaan.

Koska nyt jos koskaan, maailma tarvitsee sekä rakkautta, totuutta, että turvaa. Ei käännetä selkää nyt, ei toimita kuten diktaattorit toimivat. Ylitetään se viha ja pelko. Otetaan ne ihmiset turvaan, jonne he kuuluvat, jonne me kaikki kuulumme.

”Katso sun taaksesi. Katso kotia vielä kerran. Se on viimeinen kerta kun näet kotisi” -sanoi äiti. Nelivuotias katsoi. Ja tallensi näkymän sydämeensä. Se oli viimeinen kerta. Tuli joukot, venäläiset, talvisota. Ja äiti ja tytär lähtivät kotoa evakkoina Raudun kylästä Laatokan rannan läheltä. Seurasi kaaosta, piilottelua ja selviytyminen.

Toinen tyttö asui rajan pinnassa, pohjoisemmassa, äidin, isän ja sisarusten kanssa. Tuli lähtö. Nopea. Lapset junaan. Syliin pikkusisko kapalossa. Kaaosta. Laivalla ruotsiin. Sisko oli sairas ja sisko vietiin pois. Kaikki eri koteihin. Kului vuosia kunnes päästiin kotiin. Sisko katosi, löytyi myöhemmin. Hän osasi vain ruotsia, vierasti kotia, äitiä, revittiin toisilta juurilta.

Tässä on kahden mummini tarina heidän lapsuudestaan. Nuo tarinat herättävät minussa myötätuntoa. Minun on helpompi ymmärtää heitä ja heidän elämäänsä näiden tarinoiden valossa. Mitä jos sinä olisit joutunut sotalapseksi toiseen maahan? Tai joutunut hylkäämään kotisi?

Me olemme nousseet mukavuuteen noista vuosista. Kovalla, kovalla, kovalla työllä. Nämä tarinat ovat menneisyyden kaikuja. Isovanhempien sydämiin piilotettuja tarinoita tunteineen. On sanomattakin selvää, että nuo kokemukset ovat hajottavia. Ne hajottavat perusturvaa. Varmasti kukaan sodan käynyt lapsi ei halua sotaa kokea enää koskaan.

Maailma kuohuu. Nyt taas kuohuu ja ihmiset pohtivat.

Olen seurannut huolestuneena, miten sana Itsenäisyys, on unohdettu.

Meistä on tehty kuluttajia. Kotona istujia, joille internet tarjoaa koko maailman lautaselle. Joilla on mahdollisuus nousta elintasoon, joka nostaa meidät maailmankansalaisiksi. On flirttiä tälle ajalle olla mieleltään globalisti. On flirttiä olla ilmastonmuutoksesta huolissaan. On flirttiä puolustaa kaikkien oikeuksia, globaalissa maailmassa, jossa pikkuhiljaa valtion rajoja kumitetaan.

Jos kelataan kasettia hieman taaksepäin, siihen hetkeen kun Karjalan evakot tulivat Suomeen.

Päälle sylkemistä, haukkumista, alistamista.

Mummini sanoi että pohjanmaalla lukittiin kaivoja Karjalan evakoilta, etteivät tulisi ja veisi vaivalla saavutettua.

Kyse oli suomalaisista, Suomen kansalaisista. Oli kyse omistamme, mutta silti se herätti vihaa.

Nyt pari päivää sitten sain lukea lehdestä miten Convoy -mielenosoitusta pidettiin venäjän trollioperaationa. Mitä ihmettä. Minun isä oli siellä. Siellä oli suomalaisia yrittäjiä, siellä oli sairaanhoitajia, perheen äitejä. Ja kyllä, myös niitä kännisiä ihmisiä. Tämä on Suomi, heitä ei voi välttää.

Minusta kyse on itsenäisyyden puolustamisesta. Ei trollioperaatiosta, kuten suuri valtakunnallinen media väitti.

Demokratian peruspilari on oikeus osoittaa mieltä. Oikeus sanoa, mitä olemme mieltä asioista isossa kuvassa. Oikeus kokoontua toisten kanssa sanomaan nämä asiat. Kyse ei ole keskusjohtoisuudesta, agendan puuttumisesta tai vähä -älyisten kokoontumisesta, kuten toinen valtamedia myös väitti.

Olen huolissani tämän kaltaisen narratiivin noususta; jos itsenäisyyden puolustaminen, sinun omien oikeuksien puolustaminen on trollaamista, haluaisin tietää kenen mielestä? Kenen agendaan ja totuuteen se ei sovi? Kuka on ylätasolla vastuussa kyseisestä mielipiteestä; mediatalojen omistajat?

Pitkittynyt poikkeusaika on selvästi kuormittanut rajusti, syyllisiä on helppo etsiä internetissä anonyymisti. Maalittaa heitä, ketkä kokee vihollisiksi. Mutta mitä jos nousisimme tuon narratiivin yläpuolelle?

Kun talvisota alkoi, Suomen kansa rukoili. Suomen kansa yhdistyi yhdeksi. Ei ollut meitä ja heitä. Ei ollut vääräoppisia ja oikeaoppisia. Ei ollut sivistyneitä ja sivistymättömiä.

Ihmisten jaottelu on hajottamista.

Se on ylätasolta tapahtuvaa väkivaltaa. Jos me itse kansana käännymme toisiamme vastaan, emmekä seiso yhtenäisenä rintamana, olemme heikoilla. Jos me etsimme syyllisiä, emmekä ratkaisuja, olemme tuuliajolla.

Tilanne jossa olemme, ei ole kenenkään syytä. Se olisi hyvä tässä tilanteessa jo tunnustaa. Meidän on aika ottaa jokaista kädestä ja ymmärtää, että nimenomaan se, mikä meitä yhdistää, voi meidät pelastaa.