Oletko ajatellut sitä, miten monesta suunnasta vapaaseen valintaamme vaikutetaan? Se alkaa omasta mielestä, jatkuu läheisissä, sukulaisissa, työyhteisöissä, kulttuurissa, jopa valtiollisella tasolla.

Sinulle kerrotaan ulkopuolelta, mitä sinun tulisi olla, miltä näyttää ja mitä ajatella. Mikä on sopivaa ja mikä epäsopivaa. On täysin eri asia tietävätkö nuo kaikki ulkopuoliset sitä, mikä on sinun sisäinen totuutesi.

Olet saattanut kuulla perheenjäseneltä, puolisolta, ystävältä; Et pysty, luovuta, miksi yrität, eikö tuo ole liian vaikeaa? Minulle henkilökohtaisesti toisten ihmisten rajoitteista syntyvät rajalliset sanat ovat polttoainetta. Jos joku sanoo että en pysty, haluan osoittaa että kyllä muuten pystyn! Tästä on lukuisia esimerkkejä elämässäni. Ja olen muuten pystynyt kun olen vain itse päättänyt. On meistä itsestämme kiinni, suostummeko siihen että toisten rajoitteet ovat omiamme.

Meistä jokainen filtteröi todellisuutta oman rajallisen perspektiivin kautta ja se vaikuttaa myös narratiiviin. Se vaikuttaa myös yleiseen narratiiviin kansallisella tasolla; se mistä ei uskalleta puhua itse, toisen kanssa, ihmisporukoissa yltää kulttuuriselle tasolle.

Meidän on vaikea puhua esimerkiksi alkoholismista ja tunnetraumoista, sekä väkivallasta, joka tapahtuu kodeissa edellä mainituista syistä sekä mielenterveysongelmista johtuen. Nämä ongelmat ovat laajoja ja niihin liittyy kollektiivinen häpeän tunne. Ongelma vain ei ratkea ennen kuin kissa nostetaan pöydälle.

Vapauden tila tarkoittaa sitä, että tunnistaa nuo rajoitteet, sisällä ja ulkona ja on kykenevä työskentelemään ensisijaisesti sisäisten esteiden poistamiseksi. Kun esteet sisällä poistuvat, valottaa vapautumisprosessi myös ulkoisia haavoja. Alat nähdä selkeämmin sen, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat, miksi he rajoittavat sinua omilla rajoittavilla ajatuksillaan. Ja taustalla on erittäin usein pelko.Ei haluta kohdata omaa pelkoa, vaan räiskitään sen jäljillä ympäriinsä, ymmärtämättä miksi.

Kun aloitat sisäisen vapautumisen työn, voin luvata, että esteet osoittautuvat illuusioiksi. Elämän matkan varrella sisäisyyteen rakentuneiksi esteiksi. Ja kun aloitat purkutyön, maailma tulee vastaan sinua tukemaan. Tulet saamaan tukea, kun itse asetat intention sille, että haluat vapautua.

Vapaus ei ole harvojen oikeus, se on kaikkien synnyinoikeus. Se on hyvä muistaa. Ja se mitä prosessissa saattaa tapahtua silmien avautumisen myötä, on, että turhat ja negatiiviset ihmissuhteet ja asiat karisevat elämästäsi. Tuo on kuitenkin osa prosessia, tukevia ja kannustavia asioita ja ihmisiä tulee tilalle.

Elämme täällä ikäänkuin kerroksissa. Häpeävät ihmiset vahvistavat toistensa häpeää ja pysyvät helposti yhdessä, sillä heillä on yhteinen narratiivi. Jos ainoastaan toinen aloittaa vapautumistyön, saattaa toinen jäädä matkasta. Tälle matkalle kannattaa siis myös kannustaa muita. Mitä terveemmät, vapaammat ja tasapainoisemmat yksilöt, sen vapaampi ja onnellisempi kulttuuri.

Tuo tyttö juoksee paljain jaloin, kiipeää puuhun. On villi, villi.

Hän viihtyy metsässä, tarkastelee kasveja ja tutkii niiden rakennetta. Tuntee rauhaa metsässä, ja hakeutuu siksi sinne. Hän on peloton ja hän puhuu suoraan. Hän puhuu ihmisten rajoitteista. Hän puhuu tuhoisista tavoistamme. Tutkii tunteja lääkärikirjoja, tutkii suoliston rakennetta. On kiinnostunut elämästä, kehosta, luonnosta, biologiasta ja ajattelee noita asioita paljon.

Hän juo mettä kukista ja makaa saniaisten alla hiljaa tuntien onnen tunnetta. Rakastaa sitä miltä sammal tuntuu selän ja paljaiden jalkojen alla. Ikäänkuin luonto ottaisi hänet joka kerta syliinsä ja tervehtisi kun hän menee luonnon luo. Eläimet tuntuvat myös läheisiltä. Hän leikkii tunteja vaarin koiran kanssa, silittelee, juttelee ja kävelee metsässä.

Nyt kun ajattelen, hän on enemmän kuin keiju kuin ihminen. Hän tulistuu vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta, haluaa puolustaa luontoa ja planeettaa. Hän rakastaa luontoa ja tätä planeettaa. Hän pyytää isää rakentamaan tiipiin ja laittaa sulkia hiuksiin. Ai, oletko intiaani, sanoo isä. Olen, sanoo hän.

Vuodet juoksevat ja tyttö unohtui suoritusten rattaisiin. Kunnes hän alkoi muistua mieleen vähitellen. Hätkähdyttävä totuus on, hän on osa sitä mitä olen oikeasti. Pala palalta hän palaa, ja palaa tuo voima, se palo ja se viisaus. Viisaus joka on siinä, kun elää tässä hetkessä, tämän hetken totuudessa ja valossa.

Hän muistaa nuo asiat jotka herättivät syvimmän rakkauden ja ne ovat totta vielä tänäkin päivänä. Elämä on ohjannut toisaalle, mutta sydämen kutsu ohjaa takaisin. Hiljaiset henkäykset, kuin tuuli kuiskailisi korvaan. Muistatko kuka sinä olet todellisuudessa? Ja tuo muisto kasvattaa ikäänkuin ruusuköynnöstä hänen sisälleen, se vahvistuu ja voimistuu jokaisesta kuiskauksesta. Muistatko kuiskaa tuuli taas. Ja hän vastaa, kyllä minä muistan.

Olen se, keneksi minut luotiin tämän maan tomusta aikojen alussa. Olen se, joksi henki minut muovasi. Olen tuuli joka heiluttaa hiuksiani. Olen maa, joka varpaistani työntyy juuriksi maan ytimeen. Olen vesi, joka huuhtelee kaikki tunteet ja kirkastaa sielun peilin. Minä olen se kaikki, olen se kaikki, hän huudahtaa. Ja hän muistaa taas. Ja hän tavoittaa oman voimansa valon. Päättää astua niihin saappaisiin, jotka elämän henkäys on hänelle aikojen alussa lahjoittanut. Ja vailla pelkoa, sydän täynnä luottamusta, hän ottaa ensimmäisen askeleen sinä, keneksi hänet on tarkoitettu olevan.