Demokratia, kansanvalta. Sen juuret ovat Antiikin ajoissa. Ateenan kukkuloilla vaellellessani 2015 mietiskelin tätä sekä aikakauden filosofien viisauksia. Sokrateen ajatukset ovat iättömiä ja filosofien ymmärrys todellisuudesta on kehittänyt älykkyyttämme kulttuurisina ihmisinä. Länsimaisen ajattelun kumakiven voisi ajatella olevan demokratia, se, että valta kuuluu kansalle.

Maailma on muuttunut Antiikin ajoista ja ideaaleista. Vanhat marmoripatsaat ovat vaientuneet. Akropoliin kukkulan säilyttämät viisaudet tuntuvat sekä ajallisesti että ajatuksellisesti kadonneilta tässä ajassa missä elämme.

Antropologian professorini sanoi vuonna 2002 seuraavaa. ”Uskon, että maailman johtajuus tulee tulevaisuudessa olevan kasvottomilla suuryrityksillä. Raha tulee ratkaisemaan päättäjyyden yli. Ylikansalliset yhtiöt eivät noudata lakeja eikä niitä myöskään saada kansallisten tuomioistuinten eteen tekemistään rikoksista.” Tämä oli antropologien ennustama tulevaisuuden kuva. Ja hämmästyttävällä tavalla tämä tulevaisuuden kuva on parissa kymmenessä vuodessa materialisoitunut.

Suuret korporaatiot omistavat tuotantoketjut, jakelut ja rahoituslaitokset. Ne todella pyörittävät tätä maailmaa kun katsotaan kulissien taakse. Maailma on muuttunut paljon parissa kymmenessä vuodessa. Demokratiasta on siirrytty korporaatiovaltaan ja keskusjohtoisuuteen. Raha todellakin omistaa ajatuksen vapautta yhä enemmän.

Mediat mainostavat meille kuvan siitä, mikälaista elämää tulisi elää ja mitä tulisi kuluttaa. Jos seuraa valtamedioita, tuntuu tuo mainoskuva välillä jopa härskiltä. Eräs ravitsemusasiantuntija sanoi kerran, jos haluat elää terveellistä elämää, älä syö mitään, mistä on tehty mainos telkkariin. Emme kuitenkaan pelkästään kuluta noita tuotteita vaan imemme arvoja ja ideaaleja mainosmaailmasta. Imemme niitä somesta ja siitä, mitä muut ihmset tekevät ja mikä trendaa.

Ajattelusta, vapaasta sellaisesta on tehty tyhjänpäiväistä ja turhaa.Ajatukset syötetään meille valmiina kuvina ja tarpeina. Sokrateen ajan älylliset väittelyt, jotka johtivat sekä demokratian että vapaan ajattelun kehittymiseen, ovat jääneet mainosvalojen taakse. Pikaruokaihminen ei kaipaa elämäänsä ajattelun tuoman haasteen vaikeutta.

Tässä ajassa voidaan myös kysyä, onko poliittista vapautta demokratiassa. Saavatko ihmiset aidosti ilmaista omia mielipiteitään, jos ne ovat vastaan yleistä konsensusta, vai onko tilanne se, että puoluekuri vaientaa tuon vapaan ajattelun, ja hiljentää edustajansa vaalirahoittajien agendojen taakse. Onko tilanne se, että kun joku päätyy hienoine ideaaleineen ja kehitysehdotuksineen kansaa edustamaan, nuo ideaalit murskataan systeemin rattaissa ja koska suuri raha puhuu myös politiikassa, ristiriitainen ääni hiljenee.

Olen jo pidempään ollut huolissani siitä, miten harva tuntuu ajattelevan itse, versus kuluttavan valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä. En itse kaihda edes pientä kipakampaa väittelyä, jos saan keskustella ihmisen kanssa, joka näkee maailman aivan toisin kuin minä. Koska tässä maailman ajassa trendaa loukkaantuminen, eivät ihmiset erota enää sitä, että asiat voisivat riidellä siitä, että ihmiset riitelevät. Toisin sanoen oman totuuden omistamisesta on tullut todella henkilökohtaista, ja siihen vaaditaan riitaisasti myös muita. Ei osata kunnioittaa mielipiteiden moninaisuutta, vaikka olemme yhä tietoisempia siitä, että maailmassa on miljardeja ihmisiä. Kaikki eivät mitenkään voi ajatella samoin asioista.

Olen huolissani ilmiöstä, jotka itseoikeuttavat oman totuutensa, ja siitä, että noita yhden totuuden ilmiöitä kirjataan jo hallitusohjelmaankin. Eikö voisi trendata  se, että voit säilyttää oman totuutesi, mutta hyväksyä toiselle hänen omansa.

Toivoisin, että Antiikin filosofit nousisivat tähän päivään noista ajattomista kipsiveistoksistaan. Toivon että heidän kaltaisensa vapaat ja vahvat ajattelijat voisivat jälleen opettaa ihmisille demokratian hyödyistä. Kadonneen vapaan ajattelun hyvistä puolista. Sanotaan että Sokrates oli filosofeista viisain, sillä hän ymmärsi, miten vähän hän tiesi. Hän alkoi pohtia järjen ja tiedon käsitteitä ja merkitystä. Kuinka vähän me uhraamme aikaamme syvemmälle pohdinnalle elämästä? Ja kuinka vaikea meidän on tunnustaa, että voimme ymmärtää vain rajallisen osan tästä maailmasta, todellisuudesta tai edes omasta mielestämme. Siinäpä jokaiselle hieman pohdittavaa.

Luin otsikon nimisen klassikkoteoksen John Steinbeckiltä noin 10 vuotta sitten ja voin suositella kaikille. Steinbeck kuvaa nerokkaan tarkasti ihmisen vihaa, sen syitä ja seurauksia. Näyttämönä 1900-luvun alun Amerikka, köyhyys ja aika ennen 20-luvun lamaa.

Olen monesti miettinyt tuon kirjan skenaarioita jotka nerokkuudessaan nostavat edelleen kylmät väreet iholle. Jos minulla olisi aikaa enemmän, lukisin maailmankirjallisuuden klassikoita enemmänkin. Mielestäni ne ovat opiksi, osa ajan kuvaa ja henkistä sivistystämme.

Tässä ajassa tuo kaikki tuntuu unohdetulta. Media, klikkiotsikot ja sensaatiot ovat vallanneet ihmisen ajattelun ja sekä retoriikka, kertomisen tapa että narratiivi, tarina ovat muuttuneet. Ihmiset eivät siedä, että jokin vaatii aikaa ja paneutumista. Halutaan nopeita ratkaisuja, voittoja ja laastareita.

Erään psykologin mukaan ajat ovat muuttuneet, mutta ihminen ei. Olemme edelleen psykofysiikaltamme niitä luolamiehen kaltaisia hitaita ajattelijoita. Hitaita reagoijia. Ja tämä aika nopeine käänteineen aiheuttaa liskoaivoillemme pitkäkestoista alitajuista stressiä.

Tässä on logiikkaa. Fyysiset rakenteet ovat hitaita muuttumaan, siinä missä mielikuvituksemme voi ampaista avaruuksiin. Ehkä juuri tästä ristiriidasta syntyy aikamme henkinen pahoinvointi.

Olen itse ollut pian vuoden naapurustossa, jossa läsnäoloni aiheuttaa vihaa ihmisissä. Tervehdin kaikkia kohteliaasti, kunnioitan yhteisiä sääntöjä, mutta silti saan vihat niskaani. Tämä alkoi valitusten tulvalla ensimmäisen asuinviikon jälkeen ja nyt on pahentunut siihen pisteeseen, että nostamme kytkintä. Elämä on opettanut; älä tappele hullujen kanssa. He saavat siitä vain lisää voimaa.

Sosiaalisissa rakenteissa ihminen on älykäs. Halutessaan se voi savustaa vieraslajin pihalle. Vieraslajiuteen ja sen tulkintaan voi riittää pienikin yksityiskohta. Koulukiusaaminen ilmiönä todistaa tämän faktaksi. Biologisena olentona ihminen on primitiivinen. Poikkeus aiheuttaa pelkoa, ja pelko nostaa muita vaikeita tunteita; vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Helppo reitti on ladata tuo tunne aseen kaltaisesti toiseen ihmiseen. Vaikea reitti on istua alas ja esittää itselle kysymys: Miksi?

Miksi on keskeinen kysymys henkisessä kasvussa ja sen ylittämisessä, mitä olen tänään ja siihen pyrkimisessä, mitä haluan olla huomenna. Maailma voi olla sinulle joko uhri tarina tai menestystarina. Sinä päätät!

Ei ole suinkaan hatusta heitetty, että tässä maailmassa aidosti menestyvät ihmiset ovat ymmärtäneet energian salaisuuden; ympäröi itsesi samankaltaisilla ihmisillä. He auttavat sinut onnistumiseen ja menestykseen. Ne, ketkä haluavat sinua kampittaa, tulevat tekemään sitä mahdollisesti lopun ikäänsä. Siksi oma ympäristö ja sen ihmiset on syytä valita tarkoin.

Viha nostaa vihaa ja vihan kierre sinkoaa raivoa poterosta toiseen. Tämä on vanha tarina, ja me kaikki tiedämme sen seuraukset. Vihan hedelmät ovat mätiä jo lähtökohtaisesti.

Voimme päättää minkä tarinan osana haluamme olla. Ja sen tarinan alkujuuri on meidän oma mielemme. Olen itse työskennellyt paljon menneisyyden katkeruuden kanssa. Ja tuohon tunteeseen on sekä ollut syytä että se on aiheuttanut seurauksia. Lähinnä itselleni. Olen käynyt taistelua oman pääni sisällä. Tietynlaiset ihmiset, usein menestyneet, aiheuttivat minussa levottomuutta ja katkeruutta. Istuin alas ja mietin, Miksi?

Pääsin ajatuksessani lopputulokseen; Kateus. Haluaisin itsekin menestyä, mutta elämä on mennyt toisin. Muutin ajatusta. Ja muutin sitä systemaattisesti. Enkä ajattele enää kateuden kautta. Nyt olen aidosti onnellinen toisen menestyksestä. Mitä ihmettä, täysin epäsuomalaista. Enkö haluakaan maalittaa onnistujaa omalla katkeruudellani.

Erityisesti naisten parissa tämä asia tulee hyvin esille. Naiset usein leimaavat sen nuoremman, kauniimman, sen kuka ääntää ranskaa parhaiten, kenen kynnet ovat huolitellut ja korot korkeat. Mutta katsooko kukaan pintaa syvemmälle. Tuo kaikki voi olla vain kiiltokuvaa, jolla herätetään tietty mielikuva, mutta se ei ole välttämättä totta. Ja vaikka olisikin, on itsellä parempi olla, kun voi olla yksi joka katsoo tuota onnistujaa lähettäen hänelle ajatuksia uusista onnistumisista sen sijaan, että haluaisin toisen kaatuvan. Haluaisitko itsesi kaatuvan onnistumisen hetkellä?

Olen monesti kuullut ystävältä tilanteissa, jossa joku puhkuu raivoa elämässäni. Mitä jos hän on sulle kateellinen?

En itse ole päässyt enkä pääse tuohon ajatukseen. En toki myöskään pääse toisen ihmisen ajatuksiin. Me olemme muutenkin oppineet usein elämässämme teeskentelemään kaikenlaista. Olen ajatellut että en missään nimessä ole se henkilö jota kukaan voisi kadehtia. Olen yh-perheen lapsi resuisissa farkuissa. Olen se vetojuhta joka suoritti kotitöitä ja koulua. Ja koulussa toki menestyin, mutta se ei ketään kiinnostanut. Kirjoista ja lukemisesta oli lähinnä iloa itselleni. Menestyjät olivat ne sosiaalisesti nokkelat, jotka olivat hyviä urheilemaan. En ollut kumpaakaan, ja toki välillä toivoin itselleni noita ominaisuuksia, mutta jouduin rehellisyydellä toteamaan, että lahjani ovat muualla kuin urheilussa tai sosiaalisessa nokkeluudessa. Pakenin kirjoihin ja kirjoittamiseen ja se oli oma voimani sekä keinoni hahmottaa todellisuutta. Ymmärsin että olen tarkkailija, en toimija.

Meidän kannattaa elämässä keskittyä siihen, missä olemme sisäsyntyisesti hyviä, ei siihen, mitä meiltä vaaditaan tai mikä on se kertomus joka päällemme leimataan. Nuo molemmat tulevat ulkoa. Ja ne molemmat ovat myös omiaan synnyttämään vihan hedelmiä. Olen havainnut; mitä enemmän ihminen on oman intohimonsa reitillä, sitä vähemmän hänellä on halua tai aikaa keskittyä siihen, mikä on muissa pielessä. Monesti tuo reitti pitää löytää itse, sillä ihmiset omien halujensa vankeina pyrkivät usuttamaan toiset haluamilleen reiteille.

Itse olen siinä onnekas, että sisäinen kompassini on aina pakottanut minut oikealle reitille ja joku sisäinen vahva tunne siitä, että näin ei minun kuulu tehdä, on myös toiminut siten, että elämä on yleensä ollut puolellani. En ole tehnyt niitä tavallisimpia valintoja. En siksi, että haluaisin tehdä toisin, vaan olen tuntenut että minun täytyy. En ole halunnut suostua exieni narratiiviin, tai vanhempieni. Ja kummassakin se on herättänyt pelkoa. Äitini sanoikin, että häntä pelotti lapsena ilmaisemani oma tahto, rohkeus ja omat mielipiteet. Ja muistankin tuon lahjomattoman hahmon, joka toki taipui myös elämän tuulissa, kuten me kaikki taivumme.

Ystäväni sanoi hienosti kauan sitten; Kun tiedät itse missä elämässäsi seisot, ei sinun tarvitse kiusata muita. Tuo lause on nerokkuudessaan edelleenkin yksinkertainen, ja ajattelen sitä usein. Tuon ystävän mieli oli kuin vahaa, eikä hän alentunut kiusaamaan muita, edes ajatuksissaan. Ja hän on tuollainen edelleen, vaikka näemmekin harvoin. Kun tiedät mitä elämältäsi haluat, mikä on suuntasi ja tavoitteesi, hajoaa merkitys ja pohja siltä, että lataisit turhautumisesi negatiivisina tunteina toista ihmistä kohti.

Olen viime aikoina kaivannut taideterapiatyötäni. Koen että elämän työkalupakki on laajentunut taas ymmärryksen myötä, ja haluaisin jakaa sitä ymmärrystä myös muille. Koen että tuo ihmisten auttaminen henkisissä esteissä oli nimenomaan vahvuuteni, ja sain valtavasti voimaa siitä, kun näin miten visuaalisen ilmaisun myötä ihminen löytää mielensä solmun juurille. Ja sitten purimme sitä yhdessä ja turvallisesti. Rankkojakin asioita nousi usein esiin, mutta ne keskusteltiin yhdessä. Ja paljon vihaa. Sitä on koodattu meihin kaikkiin täällä. Sekä omassa elämässämme että sukupolvien takaa. Sanotaan, että elämä tuo parantajan kun sinä olet valmis sen vastaanottamaan ja aidosti haluat sitä pyytää. Sitä ennen taistelu jatkuu.

Vihan edessä, istu alas ja esitä itsellesi kysymys; Miksi? Saatat löytää juuret myös itsestäsi. On väliä sillä, minkälaisia hedelmiä sinä kasvatat omassa elämäsi puussa.