On joulu.”Sano tolle isälles jotain että se rauhottuu. Sano, mä en jaksa” sanoo äiti. Itku tarttuu kurkkuun. Ja tilalle tulee reipas suorittaja. Isällä on ongelmia. Äidillä on ongelmia. Isä aiheuttaa äidille vaikeita tunteita. Isä ei kestä isän vaikeita tunteita. Minä olen vastuussa. Istun viereen ja olen hiljaa. Se rauhoittaa isän. Rauhoittaa pahan mielen. Minä olen vastuussa. Isän pahasta olosta. Äidin pahasta olosta. Minulla on paha olla mutta nielaisen sen taas. Ja olen tyyni. Sillä sitä minulta odotetaan. Ja odotukset nousevat.

Isä lähti, äiti jäi ja elämä jatkui. On taas joulu. Olen isän luona. Isällä on paha olla. Minä olen isän kanssa, minä olen tukena ja samaa mieltä. Maailma on paha ja siellä on monta asiaa väärin. Isä minä tuen ja olen samaa mieltä. Tuoli hajoaa kappaleiksi isän siskon luona. Isä ei tee sitä tahallaan. Isällä on paha olla ja minä ymmärrän isää.

Joulu äidillä. Äidillä on joulustressi ja sitä ei saa häiritä. Äiti tekee kaiken itse, ruuat, siivoukset, kaikki. Tarkkailen mielialoja. Olen oppinut tarkkailemaan toisten mielialoja. Milloin maailma romahtaa, milloin viha lehahtaa kasvoille. Olen vastuussa. Minä olen vastuussa, ja olen tottunut toimimaan sen mukaisesti. Sitten kun syödään, tiedän että kaikki on rauhassa ja hyvin. Kukaan ei suutu. Onneksi isä ei ole täällä. Isä ja äiti eivät voi olla samassa paikassa kun on joulu.

Ensimmäinen joulu ilman isää ja äitiä. Hän on siinä, ja haisee oluelta. Mutta vaan muutamalta, hän hallitsee itsensä vielä. Olemme hänen siskonsa luona ja katsomme sarja -maratonia televisiosta ja syömme jouluruokaa ja herkkuja. Sisko on poissa mutta tämä koti on vieras. Äiti soittaa, katsomme Lumiukkoa sinun siskon kanssa. Nielaisen. Se on hyvä joulumuisto. Nielaisen kyyneleet. Tuo mies ei näe. En halua näyttää heikolta. Hän sanoo että perhe on pahasta, siihen ei kannata pitää yhteyttä.

Ja joulut jatkuvat. Ja oluen juonti, joskus viinan. Ne ovat sekavampia jouluja. Niistä en muista mitään.

Joulu 2004 Intiassa. Hän tuntee Intian henkiseksi kodikseen ja kärsii syvästä masennuksesta, joten menemme sinne. Reppureissulle 6 kuukaudeksi. On joulu ja sytytän otavan muodostelmaan kynttilät tiiliselle lattialle ja ajattelen Suomea. Ajattelen jouluja. Ja se kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Ostan maustekakun lähikaupasta ja kiipeämme yhden suomalaisen pojan kanssa kattoterassille tähtien alle sitä syömään. Ihmetellen elämää ja ensimmäistä joulua toisella mantereella. Parin päivän päästä tulee tsunami joka pyyhkäisee myös majapaikkamme meren rannasta sekä ihmiset että kodit, mereltä kalastajat. Meidät evakuoidaaan. Muistan isän numeron, se on ollut niin kauan sama. Isä olen täällä. Isä minulla ei ole hätää. Mutta isä ei oikein kuule. Kai se kuunteli. Pyysin, soita äidille kun se huolestuu. Minä olen vastuussa. Minä olen vastuussa heidän vaikeista tunteistaan. Minä en halua aiheuttaa ihmisille vaikeita tunteita. Jotta heillä ei olisi paha olla. Evakuointipaikkaamme, rakenteilla olevaan kouluun tuodaan shokissa huutavia perheitä, lapsia äitejä. Kaikki on kaoottista, huudetaan lääkäreitä ja hoitajia paikalle. Vaellan käytävillä shokissa. En osaa tehdä mitään. Lamaannun, ja tuo kaikki valtava kärsimys itkettää. Meistä ei ole apua tämän kaiken keskellä joten on parempi mennä pois. Otamme bussin vuorille uuden vuoden aattona.

Joulu 2006 Meksikossa, en oikein tarkkaan muista mitä silloin tapahtui. Vuorilla oli kylmä. Exäni joi Tequilaa ja sekoili. Hän sekoili paljon viinapäissään. Mutta se on Ok. Se on Suomessakin täysin Ok. Se on niin yleistä, jopa täysin tavallista. Ei mikään uusi tarina.

Nuo joulut jatkuivat ja vaihtuivat toisiksi. Yksi Suomessa on jäänyt mieleen. Olin silloin seuraavan exäni kanssa, ja hän päätti viettää joulua exänsä ja lastensa kanssa. Minä jäin yksin kotiin. Mietin mitä tekisin. Luin kodittomien joulusta, jonne tarvitaan apukäsiä. Itkin bussipysäkillä. Ehkä joulumuistojani. Ehkä sitä, että minut hylättiin jouluna. Tämän pitäisi olla perhejuhla. Ja se olikin jotain sen kaltaista kun vaarini oli vielä elossa ja vietimme joulua isovanhemmilla. Kukaan ei sekoillut tai tuntenut pahoja tunteita. Vaarini oli kuin suuri viisas intiaanipäällikkö, jota kaikki kunnioittivat. Ikävöin häntä jouluisin. Ikävöin sitä, että hän oli niin viisas. Sillä tämä aika kaipaa tuota viisautta, kun hulluutta on niin paljon. Tämä aika kaipaa sitä, että joku seisoo tukevasti maassa ja ohjaa myös muita toimimaan niin. Kodittomien joulussa oli lämmin tunnelma. Koristelimme pöytiä ja järjestimme ruokatarjoilua. Myöhemmin olisi vielä juhlatilaisuus kaikille kodittomille ja vähäosaisille. Nuo resuiset hahmot vaelsivat paikalle ja jokainen sai jouluateriansa. ”Tee toiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän”. Hurstikin oli siellä. Käveli minua vastaan hymyille onnellisesti. ”Mieti, että joka vuosi aloitamme nollasta, ja tässä taas ollaan. Kaikki järjestyy, ihmiset haluavat auttaa”. Tilaisuus oli kaunis muistutus kaikesta siitä hyvästä, mitä ihmisessä voikaan olla.

Lumi kimmeltää puissa tänä aamuna kun on joulu. Kaikki muistot virtaavat jokena ja elämän kokemuksina. Nyt on rauha. Ja rauha on noiden muistojen kanssa.

Oli vuosi 2006 ja olin vakaasti päättänyt, että aion käyttää korkeakouluopintojen tarjoaman mahdollisuuden ulkomaanvaihtoon. Tutkiskelin vaihtoehtoja, jotka painottuivat Eurooppaan ja totesin, että jos mahdollista, haluan päästä vuodeksi kauemmas. Aloin selvittää vaihtoehtoa järjestää itse tuo vaihto -opiskelumahdollisuus. Olin kiinnostunut Väli-Amerikasta, sen taiteesta ja kulttuurista. Exäni rehtori mainitsi, että heidän koulussaan opiskellut nykyisin menestynyt kuvataiteilija asuu Cuernavacan kaupungissa, sata kilometriä Distrito Federalista (Meksiko City) etelään. Hän voisi mahdollisesti osallistua työharjoittelun muodossa ja lopulle ajalle pitäisi löytää taidekorkeakoulukontakti.

Otin yhteyttä taiteilijaan ja useampaan Meksikolaiseen yliopistoon. Yliopistot tarjosivat hylsyjä, he selittivät että autonomisten ja itsenäisten yliopistojen järjestelmä tarjoaa paljon byrokratiaa, joka pitäisi rakentaa suorassa kontaktissa koulujen välille. Oma rehtorini naureskeli, miksi pitää tehdä asiat vaikeimman kautta. Nämä sanat olivat itselleni vain vahvistus, että työskentelisin asian eteen kovemmin.

Saimme sovittua ulkomaanharjoittelun ensimmäiselle kuukaudelle ja seuraavat kuukaudet olisivat sitten opiskelua. Googlettelun jälkeen löysinkin koulun keskisestä Meksikosta, joka tarjosi kursseja ylioipstotasoisesti Guanajuaton yliopiston yhteydessä. Koulu oli kaupungissa nimeltä San Miguel de Allende, noin Tampereen kokoinen Meksikon mittakaavassa pikkukaupunki. Tutkin paikkaa ja sen tarjoamia palveluita. Toimiva julkinen liikenne, paljon vuokra-asuntoja, koululla oli hyvä maine ja kontakteja Amerikkalaisiin korkeakouloihin. Yllätyksekseni järjestely suorittaa kursseja siellä järjestyisi. Mutta ne maksoivat, joten laitoin opiskelijastipendi -apurahan samantien vetämään. Ja asiat alkoivat maagisesti järjestyä.

Saavuimme elokuisena iltana noin yhdeksän aikaan Meksiko Cityn lentokentälle. Etsimme bussiterminaalin, josta pääsisimme pikavuorolla Cuernavacaan. Lentokenttä oli valtava, mutta löysimme terminaalin. Laukkumme tägättiin nimillä, passimme tarkastettiin, meidät vietiin metallinpaljastimen läpi ja lopuksi kaikki matkustajat paikkoineen videokuvattiin. Valtavien ongelmien vuoksi rikollisuuden kanssa, ymmärsin myöhemmin. Bussin matkatessa läpi pääkaupungin illan, ihmettelin tyhjiä katuja suurkaupungissa yhdeksän aikaan. Perillä taiteilija Ilona naureskeli. Kaduilla ovat lähinnä rikolliset pimeän aikaan, muille se on vain yksinkertaisesti liian vaarallista. Hän kertoi Cuernavacan olevan toiseksi vaarallisin kaupunki ja käski lukita auton ovet matkan ajaksi. Kaikki tekevät niin, kidnappausten vuoksi. Niitä sattuu Meksikossa eniten juuri Cuernavacassa, jossa on useita rikollisjohtajien loma asuntoja. Paikka on logistisesti sopivan matkan päässä pääkaupungista.

Faktat aiheuttivat hieman hämmennystä. Näistä asioista ei kyllä kukaan ollut puhunut. Tuohon aikaan ei ollut myöskään some -alustoja, joiden kautta tuo tieto olisi ollut aika nopeasti havaittavissa. Tiesin ylätasolla ongelmat, mutta niiden konkretia olikin toinen asia.

Oli todella hyvä, että saimme aloittaa tuon kokemuksen maassa asuneen entisen suomalaisen kanssa. Hän osasi valottaa kaikki faktat todella hyvin, osasi kertoa vaarat ja toimintamallit. Ilona oli diplomaatin tytär ja käynyt lukion Mexico Cityssä, ja taidekoulun Suomessa. Koulun päätyttyä veri veti takaisin Keski-Amerikkaan ja hän asettui sinne.

Teimme kuukauden verran mosaiikki muraalia Cuernavacassa Ilonan apuna. Tekniikka on tyypillinen Meksikossa. Kävimme katsomassa Diego Riveran valtavia seinämaalauksia kaupungissa. Söimme paikallisten ravintoloissa. Ihmettelin, että jokainen Zocalo kaupungissa oli täynnä aseistettuja vartijoita. Tämä kaikki on tavallisten ihmisten turvallisuuden vuoksi, Ilona täsmensi. Aloin ymmärtää, miten rikollisuuden ote vaikuttaa jokaiseen asiaan tuossa maassa.

Saimme työn päätökseen, kiitimme Ilonaa ja matkasimme kaupunkiin, joka oli lopullinen päämäärämme; San Miguel. Tuo kaupunkin on erityisen tunnettu taiteilijoiden keskuudessa, ja siellä asuu paljon Pohjois-Amerikkalaisia expateja. He suosivat kaupunkia sen turvallisuuden vuoksi ja usea on rakennuttanut eläkeajan kodin tuohon kaupunkiin. Myös järjestelmä ajaa heitä vanhuudenpäiville etelänaapuriin. Pienillä eläkkeillä on kuulemma mahdotonta kustantaa lääkäreitä ja lääkkeitä, joita vanhus tarvitsee.

Saavuimme ennalta koulun kautta sovitun mielestäni todella kalliin majapaikan pihaan. Se oli 4-kerroksinen talo jossa oli useita asuntoja, ja omamme oli ylimmässä kerroksessa. Kierreportaat johtivat ylös ja vieressä oli kattoterassi. Sellaiset on jokaisessa meksikolaisessa kodissa, tosin vain osa hyödyntää niitä oleskeluun. Suurin osa ihmisistä istuu iltaa Zocalolla kuuntelemassa Mariacheja tai sitten ihan vaan kadulla. Meksikolaiset hakeutuvat toistensa seuraan, he eivät halua eristyä.

Kodissamme oli yksi ylimääräinen turha makuuhuone ja kalliin vuokran vuoksi aloin heti tarkastamaan kaupungin muuta asuntotarjontaa, tarkoitus oli kuitenkin vuokrata myös ateljee kunhan sinne saakka päästäisiin. Koulu osoittautui korruptoituneeksi, ja monet sovituista kursseista peruutettiin osallistujien ja näin ollen rahan puutteessa. Kirjoitin rehtorilleni, ja sovittiin suunnitelma B:stä. Etsisimme ateljeen ja dokumentoisimme omaa työskentelyä viikottain Suomeen ja tenttisimme näin kursseja ja saisimme itsenäisen työn kursseja sillä kuitattua. Jos mahdollista, tulisi etsiä myös ammattilainen joka toimisi opintojen ohjaajana ja kirjoittaisi työskentely raportin.

Tämä kaikki oli kieltämättä hieman stressaavaa. Kaikki suunniteltu meni täysin uusiksi, tämä toki ei yllättänyt, niin se usein elämässä menee. Löysimme kaupungin toiselta laidalta Calle Loretolta kodin. Se oli meksikolaisen naisen yläkerrassa oleva pieni huoneisto makuuhuoneella ja keittiöllä. Saisimme olla siinä jouluun saakka. Tämä sopi meille hyvin. Ateljee löytyi myös kanadalaisen eläkeläisnaisen kodin alakerrasta. Näin lehti-ilmoituksen ateljeesta ja soitin heti. May Wells oli herttainen mutta topakka mummo, joka vietti aktiivista elämää. Ja mikä parasta ja samalla todella harvinaista, talossa ja ateljeessa oli keskuslämmitys toisin kuin kodissamme. Ateljeelle pääsi sitten lämmittelemään kun vuoristoaamut alkoivat käydä kirpsakoiksi.

Pienet  yksityiskohdat, äänet, tuoksut ja taivaan värit tulvivat mieleen lämpiminä muistoina. Meksikolaisissa kodeissa on käsikäyttöisiä veivattavia pesukoneita. Sähköä säästetään ja lämminvesikattilakin sytytetään erikseen puoli tuntia ennen suihkuun menoa. Kaasulämmitin lämmittää kuumavesisäiliön ja sitä pitää odottaa. Keitin kaasuhellalla myös lämpimän tiskiveden erikseen. Pyykinpesu kattoterassilla oli itseasiassa ihan mukavaa. Ja ruoka oli edullista ja hyvää. Paikalliselta Mercadolta sai joka päivä tuoreet kasvikset ja hedelmät. Se on yksi ulkomailla olon kohokohtia, voisin elää kasviksilla ja hedelmillä ja se maku ja ne värit ovat jotain muuta kuin nuhjuiset talvihedelmät Suomessa. Parhaat tacot myivät paikalliset mammat kadulla tacokojuissa.

Elämä alkoi asettua uomiinsa kun löysimme kodin, ateljeen ja kävimme päivittäin paikallisessa kirjastossa, joka oli ulkomaalaisten kokoontumispaikka. Tutustuimme lähinnä amerikkalaisiin ja englantia osaaviin meksikolaisiin ihmisiin aluksi. Aloimme käymään ryhmässä, jossa amerikkalaiset opettivat meksikolaisille englantia ja toisinpäin. Riemu repesi kun he halusivat eräs päivä opetella suomea. Mikä kummallinen kieli joka kuulostaa japanilta!

Siten eräänä päivänä ryhmään tuli amerikkalainen mies meksikolaisen ystävänsä kanssa; Robert Casey ja Patricia Lopez. Patty ja Rio. Tämä kaksikko oli hulvaton. Robert oli Conneticutin yliopiston taiteen lehtori, eläkkeellä oleva ja Patty meksikolainen kotirouva. Kysyin muutaman tapaamisen jälkeen Riolta, haluaisiko hän olla opintojeni ohjaaja meksikon ajalla sillä hänellä oli siihen pätevyys. Tottakai haluan! huusi Rio ja pyysi, että lähtisimme porukalla kello kolmen Margaritoille. Patty innostui myös ystävyydestä ja halusi kutsua kotiinsa. Meksikolaiset ovat todella vieraanvaraisia, kaikki kutsutaan kotiin. Perhe ja albumit esitellään, ruokaa kokataan ja yhdessä lauletaan ja syödään. Patty oli innoissaan siitä, että olin kiinnostunut meksikolaisesta keittiöstä. Opin laittamaan herkkuruokaani; nopalea. Ruoka valmistetaan nopal -kaktuksen lehdistä.

Myös Rio alkoi useasti kutsua meitä kotiinsa, joka oli kaupungin laitamilla aivan mahdottoman kauniilla alueella, jonka oli ihmeellistä kyllä, suunnitellut sokeutunut arkkitehti. Rion asunto oli tuon edesmenneen arkkitehdin. Olohuoneen ikkunoissa oli valtavat lasimaalaukset, joissa kaksi valasta kohtasivat toisensa. Olin iloinen kutsuista hänen kotiinsa, sillä hän tuntui isoisältä minulle ja tunnelma muistutti minua meidän omasta kesämökistämme rauhallisuudella. Rio oli sydämellinen mies, joka oli matkustanut paljon nuoruudessaan ja kirjoittanut kaiken ylös. Hän pyysi minua lukemaan ja kommentoimaan kirjoittamaansa. Elävästi kirjoitetut matkakertomukset veivät mukanaan.

Eräänä iltana kokkasimme Riolla ja Patricia oli myös siellä. Istuin sohvalla ja Rio sanoi; hei olen miettinyt tätä muutaman kerran. Tiedätkö mitä Annika, nimesi tarkoittaa Saskritiksi? Ei, en ole kuullut. Fleetiness of time, Ajan katoavuus.

Tuo kaunis sielu on jo poissa. Tieto saavutti minut yksiööni Etelä-Haagassa vuonna 2011. Rio oli nukkunut pois ja hänen tyttärensä kirjoitti asiasta Rion sosiaaliseen mediaan. Hän kirjoitti kauniisti, kyyneleet virtasivat. Jotkut ihmiset pääsevät olemuksellaan niin todella lähelle. Istuin suihkussa tuolloin ja mietin kaikkia noita yhteisiä hetkiä ja muistin niistä juuri tuon. Fleetiness of time, nimesi. Ja siitä tämän blogin nimi.

Bernal Mexico 2007