Rakkaudella on monta nimeä, muotoa, monet kasvot.

Aamulla herätessäni mietin sitä iltapäivää kun kohtasin sinut. Asuin silloin vielä Espoossa ja olin joku aika sitten päässyt muuttamaan exäni asunnosta omaan kotiin. Ystävä, joka muutti minut istui sänkyni päädyssä muutto urakan päätteeksi kanssani. ”Pärjäätkö nyt varmasti”. ”Joo kyllä mä pärjään”

Ero oli hurja, ja muutto tehtiin exän ollessa aamutreeneissä pakulla ja nopeasti.

Tuo samainen ystävä sanoi tavanneensa unelmiensa naisen tinderissä. Naureskelin. En aio sinne karjamarkkinoille mennä. Mutta menin.

Erikoisen vaikeaa oli keskustella virtuaalisesti. Asetin kilometrijanaksi 60 ja ikähaarukan mutulla sopivaksi. Tunsin vieraantumisen tunnetta siinä svaippaillessani.

Ja siinä sinä olit. Tykkäsin puoli huolimattomasti. Ja vastasit.

En muista monta päivää keskusteltiin kunnes sovittiin treffit Ison Omenan kirjastoon. Keksittäisiin mihin siitä mentäisiin. Mentiin kahvilaan ja pari tuntia meni siivillä. Tunne muistutti sitä kun olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa.

Tutkin hymyä, silmiä, niin tutut, mutta mistä. ”Mun kengät on rikki. Pitäisi mennä kenkäkauppaan. Ja mun auto ei sitten ole mikään hieno”. Naureskelin. Ei minua kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanut. En ole etsimässä kenkiä tai autoa vaan ihmistä!

Omista tavoistani poiketen pyysin sinut vielä iltapalalle kotiin samana iltana. Koirallani oli syntymäpäivä ja haimme sille Prismasta jauhelihaa.

”Sä laitat kanssa juuston ennen lihaa leivälle, sanoit” ”Huh miten sympaattisesti sanottu, ajattelin” Huomasin että kiinnität tarkasti huomiota kaikkiin yksityiskohtiin. Olit huoliteltu ja tuoksuit hyvälle. Halasin sinua kun lähdit. Kuin vanhaa ystävää.

Päätimme siirtyä Tinderistä Whatsuppiin. Yhdessä. Ja pian hautasimme koko Tinderin.

Asuit 60 km:n päässä mutta ajoit usein luokseni työpäivän jälkeen ja hieroit vielä hartiat pitkän työpäivän jälkeen. Sinussa oli paljon sitä mitä en ollut aiemmin kohdannut. Sinussa oli aitoutta ja sydäntä. Viis vanhasta autosta tai rikkinäisistä kengistä.

Kun kohtaat ihmisen, joka on muutakin kuin ulkokuori tai pinta. Se on kokonaisvaltaista. Se tuntuu koko kehossa ja valtaa mielen.

Sinussa on sellaista charmia ja lempeyttä jota olin nähnyt elokuvissa. Sinä olet äärimmäisen rehellinen, mikä sattuu joskus mutta tarkoitus on hyvä. Et koskaan mielistele, jotta tilanne pysyisi mukavana. Kerrot oman totuutesi, koska se on ykkösarvosi. Haluat myös että muilla ympärilläsi on selkärankaa kertoa aina totuus sitä peittelemättä.

Olet visionääri ja luova ajattelija. Haluat miettiä mitä on avaruudessa tai tulevaisuudessa. Haluat pohtia taustamerkityksiä ja poliittisia motiiveja. Tykkäät hyvistä tuoksuista ja hyvästä ruuasta joka muistuttaa mammastasi, äitisi äidistä. Et halua tuhlata aikaasi turhiin ihmissuhteisiin vaan miellyttääksesi, vaan haluat mennä tasan omaa reittiäsi elämässä. Ja se ei kaikkia miellytä.

Haaveilet hyvin tavallisista asioista ja sanot aina miten elämään tulisi olla tyytyväinen sellaisena kun se on. Sillä jos tavoittelet rahaa, tulet aina olemaan tyytymätön, ja saatat menettää elämästäsi ihmiset jotka edustavat muita sydämen arvoja. Olet kasvanut mammasi kanssa ja maanläheisiin arvoihin.

Raha on sinulle merkityksetöntä, vaikka sinulla sitä onkin. Sanot että siitä ei koskaan saa tehdä elämän prioriteettia tai arvoa joka määrittää kaikkea. Olet antelias. Annat aina sille, jolla on vähemmän.

Kävimme kesällä ystäväsi vanhemmilla. Hänen isänsä istui illalla nuotiolla kanssani ja puhui syvällisiä aisoita elämästään. Hän sanoi; ”Oon tuntetnut tuon pienestä saakka. Ja sillä on arvot todella kohdallaan. Hyvä sydän. Siitä kannattaa pitää kiinni”. Nuo sanat koskettivat.

Olet todella yksi miljoonasta. Ymmärrän sen. Ja pidän kiinni. Olet Rakas.

Itsenäisyyspäivän ykkösotsikko ei ollut tänä vuonna veteraanit, tai linnanjuhlat. Ne olivat Sanna Marinin kosteat bileet, jotka jatkuivat aamuyölle. Siinä median tabloidmaisesti revitellessä jokaista tulokulmaa aiheeseen aloin miettimään maatamme, Suomea, Itsenäisyyttä. Oliko poliittinen peli, yöreissun moralisointi ja pääministerin arvostelu tärkeintä tuossa päivässä. Ajat ovat todella muuttuneet. Media ja maailma on aikansa kuva.

Mietin mummiani, joka oli evakkolapsi. Toinen oli sotalapsi ja matkasi laivalla ruotsiin. Koronaa on verrattu toiseen maailmansotaan, ehkä hieman aiheettomasti. Me olemme mukavasti keskuslämmitetyissä kuplissamme, kukaan ei pommita. Jos sattuisimmekin sairastumaan, pääsemme terveydenhuollon piiriin saamme ainakin jonkinlaista apua. Me emme herää pommien ääniin ja joudu miettimään, onko seuraava kohde oma kotimme, tai onko se oma henkemme. Todennäköisesti raajoja ja henkiä ei menetetä. Ainakaan suuremmalla todennäköisyydellä.

Jälleenrakennuksen vuosista on kuljettu pitkä matka pääministerin bileiltaan. Boomerit rakensivat maata, nostivat lihastyöllä maan takaisin pystyyn, rakensivat väsymättä ja monesti itsensä unohtaen. Ja tuossa on juuri se suuri ero tähän aikaan, jota elämme *itsensä unohtaen*. Noissa sanoissa kiteytyy kaksi ääripäätä. Toisaalta oman elämän ja tarpeiden edelle on jouduttu laittamaan yhteinen etu, toisaalta oma elämä, omat tarpeet ja tunteet on jouduttu unohtamaan.

Oma sukupolveni, joka on sama kuin pääministerillämme, on kasvanut toisin. Muistan toki lapsuudestani 90-luvun laman ja näennäisen puutteen. Mutta vertailukohta mummini lapsuuteen on melko heikko lenkki, se on heikko lenkki vaikka vertaisin mitä tahansa elämäni vaihetta. Näennäisestä puutteesta huolimatta olen elänyt yltäkylläisesti. Pöydässäni on ollut ruokaa, minulla on ollut vaatteet päällä. Olen saanut korkeakouluttautua ilmaiseksi. Ja saisin edelleen kouluttautua yhteiskunnan tukemana.

Illuusiokulttuuri, joka on liimattu reaalitodellisuuden päälle somen muodossa on melkoisen uusi ilmiö, mutta olen silti nähnyt miten se on muuttanut todellisuutta radikaalisti. Reaaliaikaiset väittelyt käydään television tai neuvottelupöytien sijasta Twitterissä. Instagramissa kerrotaan muut elämän onnistumiset kuvallisesti, sanalliseesti Facebookissa. Todellinen elämä saattaa tässä ajassa olla monelta jopa melko kaventunut. Miten se on vaikuttanut maailmankuvaan sekä kuvaan todellisuudesta? Miten muokattu on mielemme haluamaan hyväksyntää noilla virtuaalisilla alustoilla? Ehkä jopa enemmän kuin saisimme kiitoksen ja kunnioituksen kasvotusten.

Yhtälailla kun suosio voidaan rakentaa sekunneissa, se voidaan myös tuhota. Ja media tukee tätä narratiivia kopioiden ja liimaten twiittejä, klikkiotsikoita ja hymynaamoja joiden takana voi olla onneton sydän.

Jäämme vaille mutta emme sitä edes ymmärrä. Kommunikaatiomme on kaventunutta, mutta emme edes välitä.

Aito kohtaaminen vaatii läsnäolon. Se vaatii silmiin katsomista.

Marinista ja minusta on mummiini pitkä matka. Hänen kanssa vietetyt hetket ovat lapsuuteni lämpimiä muistoja. Mustavalkoisia suomifilmejä, lettuja ja pullaa ja makkarakastiketta. Laulua sillä samalla äänellä kun niissä suomifilmeissä. Päiväkävelyitä lintupuistoon, lintujen ruokkimista kuivahtaneella ranskanleivällä ja sieltä siwaan kautta kotiin. Yksinkertaista ja analogista todellisuutta. Mikä erottaa mummini sukupolvea on nöyryys, jota todella harvoin enää omassa sukupolvessani todistan.

Kaikki haluavat loistaa; somessa, työssä, kotona, lasten kanssa, omien saavutusten kanssa. Ja kaikki myös tietävät samalla tuon halun olevan valhe, kuten sen kuvankin. Voimanäytöksiä ilman viisautta.Miksi me näyttelemme tuota keksittyä voimaa?

Ja kun väsähdämme siihen, vedämme verkkarit jalkaan ja syömme karkkia ja tukkamme on rasvainen. Siitä ei saa hottia somepäivitystä oikein mitenkään. Ellei ironisen tulokulman kautta.

Ketä hyödyttää, että irrotamme itsestämme oman inhimillisyytemme? Kuka oikeasti hyötyy valheellisesta minäkuvastamme? Teatteri voi joskus myös uuvuttaa.

Oma sukupolveni voi ajatella miten alistettu oli 40-50-lukujen nainen ilman kodinkoneita. Jonka jaloissa roikkui liian monta lasta. Joka teki kaikki kotityöt käsin. Mutta tuo rooli kannateltiin nöyryydellä. Ja sen nöyryyden seurauksena myös me saimme elämämme. Joku uhrautui, mutta ei tehnyt siitä somepäivitystä. Hiljaisella voimalla kantoi elämänsä, hautasi ehkä unelmansa mutta ei katkeroitunut.

Me jahtaamme unelmiamme kaksin käsin. Voimme vaihtaa halumme kohteita vaikka monta kertaa päivässä. Yksinkertaisuus ja manuaalisuus on vaihtunut digitaalisuuteen ja miljoonien vaihtoehtojen virtaan. Kutsumme sitä valinnan vapaudeksi.

Maailma ei ole varmaankaan parempi tai huonompi. Se on vain erilainen.

Silti joskus toivoisin, että voisimme tarkastella todellisuutta enemmän vasten historiaa. Kunnoittaa sitä mikä oli ennen meitä. Ymmärtää eletyn elämän merkityksen, ymmärtää siitä saadun viisauden. Ehkä se tasoittaisi tietämme digitaalisten halujen valtateillä. Maadoittaisi meidät kuten tuo pullan tuoksu lapsuudesta. Että me muistaisimme juuremme. Että emme unohtaisi. Että antaisimme arvon niille, jotka hiljaa taistelivat ennen meitä.