It’s not the place, it’s the people.

Tällä tekstillä varustetun kuvan ystäväni jakoi viime viikolla Facebookissa. Samaisella viikolla sain taas kokea kuinka kipeän tosi tämä lause on.

Sunnuntaina oli vuorossa jälleen jäähyväiset ja tällä kertaa ne olivat luultavasti vaikeimmat koskaan.

Vaan näinhän sen kuuluukin mennä. Reissatessa ihmiset ja paikat vaihtuvat ympärillä tämän tästä. Ei kukaan tännekään tullut jäädäkseen. Hyvästien jättö on miltei jokapäiväistä. Siihen luulisi ihmisen tottuvan.

Vaan ei.

Ihminen on pitkään reissatessaan aivan eri tavoin auki uusille ihmisille kuin ikinä omissa arkisissa ympyröissään. Kotioloissa elämä on jo valmis, ympäröivillä ihmisillä siinä oma luonteva paikkansa. Matkustaessa tukiverkosto rakentuu vuosien sijaan päivissä. Kaksi viikkoa tutustumisen jälkeen toinen voi tuntua sielunkumppanilta, aivan kuin hän olisi ollut elämässäsi aina.

Olen asunut täällä miltei viisi kuukautta ja jakanut käytännössä jokaisen hetkeni ympärillä olevien ihmisten kanssa. Teemme töitä yhdessä, asumme yhdessä, dokaamme yhdessä, nukumme yhdessä. Kutsumme toisiamme leikkisästi perheeksi. Olen jakanut näiden ihmisten kanssa kaiken, huonot päiväni ja onnelliset hetkeni, kipeimmät muistoni ja hulluimmat kommellukseni. Elämäni.

Vähitellen kesän ja syksyn mittaan ihmiset ovat lähteneet eteenpäin. Melbourneen. Sydneyyn. Aucklandiin. Bangkokiin. Englantiin. Itärannikkoa kohti etelää. Joulukuussa tarvitsimme kolme tilataksia siirtyäksemme uimaan läheiselle purolle. Nyt perhe on kutistunut standardimittoihin, mahdumme kaikki henkilöautoon. Ei auta edes ajatella, että näin sen kuuluukin mennä. Surettaa ja on ikävä. Paikka jota vielä hetki sitten kutsuin kodiksi on yhtäkkiä tympeä ja tyly. Kun ei se tainnut ollakaan tämä paikka, jossa viihdyin.

Ne oli ne ihmiset. Meidän oma reissuperhe. Tullyfam.