”You have to keep breaking your heart until it opens”

Vaikka olenkin tapaillut filosofia jo juhannuksesta lähtien hän ei ole koskaan käynyt luonani. Ollaan aina joko oltu hänen luonaan tai jossain kaupungilla. En asu ydinkeskustassa ja koska hän asuu näppärästi Kalliossa ja hänellä on isompi kämppä ollaan aina oltu hänen luonaan.

Eilen hän kysyi että onko minulla suunnitelmia illaksi johon vastasin että ei ja kysyin jos häntä kiinnostaisi tulla kylään. Mua jännitti ihan sikana… pieniä paineita tuntui että pitäisi jotenkin bravuurata kokkaustaidoilla ja että kaiken tulisi olla täydellistä… kämppä tulisi olla täydellisen puhdas ja ihana ja keittiössä tuoksuisi pulla tai mitälie. Todellisuudessa mulla on yksiö täynnä tavaraa, kauheasti huonekasveja, liikaa oranssia ja muita retrovärejä ja kaaoottinen kirjahylly. Mutta ihan hyvin meni, leivoin piiraan ja esittelin hänelle kirjahyllyäni.

Teetä juodessamme mies kysyi että oonko huomannut että me ei koskaan olla keskusteltu tästä meidän jutusta… ja kyllähän minä sen tiedän… olen aktiivisesti yrittänyt välttää sitä keskustelua sillä en haluaisi tehdä asioista vaikeita ja jotenkin pelkään että kun aletaan puhumaan siitä että ”mitä tämä nyt on” asiat muuttuvat vaikeammiksi.

Ei me tultu mihinkään suurin johtopäätöksiin ja höpöttelimme aika yleisellä tasolla taas parisuhteista ja sen sellaisesta. Ollaan samalla sivulla kuten sanotaan mutta minusta tuntuu että kyllä meidän pitäisi puhua vähän konkreettisemmin. Kun makasin hänen kainalossaan mietin että pitäisikö kysyä että tapaillaanko me vai onko tämä jo seurustelua, en sitten tohdinnut kysyä sillä en oikeastaan halunnut saada siihen vastausta.

Kyllä mä haluan sellaisen normaalin ja turvallisen parisuhteen. Sellasen missä hyväksytään kummatkin osapuolet sellaisina kuin ne on ja tehdään yhdessä töitä ja blablabla.

Haluan pystyä puhumaan epävarmuudestani, peloistani ja olla haavoittuvainen ilman että minun tarvitsee pelätä että pian toi ihminen jättää minut, tai jos oikeasti avaudun ja kerron kaiken niin se toinen juoksee pakoon. Haluan jotain pysyvää. Oon vaan ihan sika hukassa siinä että miten löydetään sellainen ihmisen jonka kanssa voisi olla tällainen suhde… useimmat suhteeni ovat olleet pelkkää seksiä ja hauskuutta joten en tiedä miten tullaan sellaiseen vaiheeseen jossa puhutaan asioista ja ollaan aitoja, se on mulle täysin tuntematonta maata. Ajattelen myös että se on täysin mahdotonta että tapaisin sellaisen ihmisen joka oikeasti kestäisi minua… Pelkään olla oma itseni parisuhteessa, deittaillessa. Olen myöskin hyvin pihalla siitä että mikä se ”oma itse on” ja meen vaan sekaisin ku pitää miettiä sitä.

Viime suhteessani kaikki oli pintapuolin hyvin mutta minulla oli koko ajan sellainen olo että en ollut tarpeeksi hyvä jollain tapaa. Syyt tähän johtuivat osittain omasta itsestäni ja huonosta minäkuvasta ja osittain siitä että eksäni ei ehkä ollut ihan kiva tyyppi. Luin hiukan vanhoja muistiinpanojani ja niistä näin kuinka onneton olin, sitä kuinka se suhde ei ollut sellainen kuten halusin ja tunsin vielä enemmän pahaa oloa siitä että halusin jotain enempää, syvempää.

yök. ällöä.