Takaisin taas. Koitan saada ajatuksiani paperille. Se puolmaaninen voima joka sai minut aloittamaan tämän blogin on kadonnut kuin lapsuudenystävä kesäloman jälkeen. Nyt mua seuraa ahdistuneisuus ja pelko ja ne ajavat minua kuin vanhaa polkupyörää.

Tänään kävin terapiassa ja kaupassa. Tiskasin, leivoin leipää ja tein bataatti kookoskeiton.

Hyvä minä.

Menin melkein hajalle raitiovaunumatkallani terapiaan koska viistosti takanani istui kaksi poikaa jotka olivat liian äänekkäitä. Menin vähän ymmälleni sillä en tiennyt että ympärilläni tapahtuvat asiat voivat tuntua niin paljon, poikien vilkkaus aiheutti minussa niin suuri ahdistuksentunteita että oli vaikea hengittää ja halusin itkeä. En tunne oman ruumiini rajoja vaan kaikki ympärillänioleva jotenkin sekoittuu osaksi minua.

Terapeuttini kuvaili sen niin että se on kuin minulta puuttuisi iho ja minä istuin ja kyynelehdin ja koitin olla katsomatta ulos ikkunasta sillä tuuli puhalsi puun latvoissa niin kovaa että pelkäsin imeytyväni mukaan.

En tiedä pystynkö huomenna menemään luennolle. Viimeviikolla istuin siellä ja halusin vain kokoajan paeta… useimmiten pakenen sisäisiin maailmoihin mutta viime perjantaina koko olotilani tuntui kuin olisin ollut väärällä radiotaajuudella ja kaikki ympärilläni vain sihisi. Koitin suunnata keskittymiseni muualle joten kirjoitin muistiinpanovihkooni vain tajunnanvirtaa… jossain kohdassa turvallisimmat  ja lohduttavimmat sanat olivat kill me kill me kill me. Pitäisikö huolestua?

En osaa hengittää joten ilmoittauduin yin joogakurssille ja toivon että saisin yhteyden kehooni. Aloitin myös tanssitunnin ja lantion sekä rintakehon liikuttaminen rytmiseen musiikkiin saavat minut hetkeksi keskittymään ja pysymään todellisuudessa.

Muuten en oikein tiedä missä olen…