Kaksi viikkoa ilman ruokarahaa
Milloin sul on ollu nälkä, oikeesti nälkä? Opiskelijana sitä aika tarkkaan tiesi, että tänään syödään riisiä ja tonnikalaa ja kaapeissa oli olevinaan vaikka mitä, jos siellä oli tomaattikastikettakin tai jääkaapissa juustoa. Omille siivilleen noustessa ihminen on ihan tyytyväinen siihen, kun kotona on jotakin, mitä voi syödä. Omillaan asuttuaan tilanne kääntyy siihen, että kun leipoessa huomaa, että puuttuu kanelia tai meiramia, niin oikeastaan kaapeissa ei ole mitään ja elintarviketilanne on kehno. PITÄÄ mennä kauppaan, jotta on ”edes” jotain syötävää.
On olemassa (ärsyttäviä) ihmisiä, jotka käyvät töissä ja sanovat AINA, ettei heillä ole ”varaa”/ ”rahaa”. Luulisi, että säännöstelemällä voisi joskus olla varaa irrotella, lomailla tai käydä ostoksilla. Tällä ihmistyypillä ilmeisesti taloudenhallinta, varojensa mukaan eläminen tarkoittaa sitä, että he kokevat koko elämänsä, että heillä ei ole varaa. Minusta se on ikuisesti rutisemista. Sitten on olemassa ihmisiä, jotka priorisoivat omat osto- ja menotarpeensa laskujen ja asumiskulujen edelle. Sitten yhteiskunta, vuokranantaja, Fortum jne. on MÄTÄ, kun kehtaa vaatia heitä vastuuseen elämiskuluistaan. Voidaan jauhaa ikuista virttä siitä, kuinka Suomi on niin kallis = paska maa blaa blaa blaa. Minusta sekin on rutisemista. Sossu lienee heille ikuisesti sen sohvakaluston velkaa tai mieluiten saman summan euroissa? Heistä irrottelu ja uudet farkut ovat ihmisyyden kiteytymä ja itseoikeus.
Itse ajattelen, että ensin maksetaan katto pään päällä, sitten laskut, joita tiukan paikan tullen voi sovitella, sitten mietitään jäikö rahaa ruokaan, ostoksiin tai muuhun elämään. Jos vuokra-/vastike-/lainamaksupäivä on 5. ja rahaa tulee 15. pv, niin maksan tulevat erät etukäteen, enkä halua raahata niitä perässä, aina 10 päivää myöhässä. Se on ollut sisäänrakennettu itsestäänselvyys ja olen aina tiennyt, että tilipäivänä raha käväisee tilillä ja asialliset hommat hoidetaan, lopuilla voi elää kuin Ellun kana. Siinä kävi yleensä niin, että välillä saattoi ns. hummailla huolella ja matkustaa hiihtolomilla sinne, missä chilit kasvaa. Tavallinen elämä on ihan hyvä elämä.
Pikkuhiljaa hiipivän henkilökohtaisen eurokriisini aikana, olen yhä useammin käyttänyt tuota ”tylsän” ihmisrodun lausetta ”ei ole rahaa/ mulla ei ole tai olisi oikeastaan varaa…”. 3 viikkoa ennen konkurssia myin auton. Phiuu, se oli tiukka selviytyminen! Sitten SE lähestyy, siirrän vakuutusmaksuja veronpalautuspäivälle, myyn varastosta matot, astioita, jätesäkillisen vaatteita, kenkiä jne. Saan kympin sieltä, toisen täältä, ostan ruokakaupasta VAIN päivämääräALEruokaa. En käy enää kampaajalla, kosmetologit, hierojat ja maksulliset harrastukset voin unohtaa, pyykinpesuaine loppuu ja pesen pelkällä tahranpoistoaineella, talouspaperi korvaa wc-paperin, leivoin leipää itse mitä ihmeellisimmistä jauho- ja ryynisekoituksista ja hernekeittopurkit ovat kadonneet kaapista. Hyllyillä on tyhjää.
Minulla on maha niin kipeä, että se näkyy naamasta. Tällaista mahan turvotusta ja kipua en ole milloinkaan kokenut. Minulla on nälkä. Se ei enää kurise, se tuntuu koko ruoansulatuselimistössä poltteena. Olen käynyt ruokakaupassa viimeksi yli kaksi viikkoa sitten ja hiilaripitoinen dieetti tekee minut sairaaksi. Suolisto ikään kuin soi, kuin sinne johdettaisiin sähköä. Ajatella, miten kaipaan hedelmiä. Ihanaa: ystävä kutsuu minut teelle. Tomaatti ei ole koskaan maistunut niin hyvälle. Enää kaksi päivää ja voin käydä Lidlissä. Aion ostaa appelsiineja. Näen unta niistä. Miten tämä tilanteeni on mahdollista? Mietin, pitäisikö minunkin kysyä seurakunnalta ruoka-avustuskassia? Todella tyhmä yhdistelmä on olla ylipainoinen & rahaton. Tällä ruokavaliolla voin huonosti ja turpeasti. Pikkutunneilla herään murehtimaan rahallista selviämistä, pesen pyykkiä ja valehtelen itselleni, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Tsemppaan itseäni näkökulmalla, jossa tästä ”kaudesta” selvittyäni pärjään taloudellisesti pienilläkin summilla tyydyttävästi ja henkisesti selviän tulevaisuudessa mistä vaan. Selviytyminen ei vaan pidemmän päälle maistu antoisalle elämälle – aivan kuten vanhentuneet hiutaleet eivät keitettynäkään maistu kunnolliselle puurolle. Suoritan selviytymistä? Huokaus. Pärjäilkää!, mikä ihana sanonta…
