Elämänmuutosten ahdisteluja

dsc03745.jpg

Kaksi vuotta sitten olin varmaankin vasta aamukahvilla ja tupakalla takapihallani ja mietiskelin minkälaisen tyylin laittaisin vappumeininkeihin..sitä tuli sitten lähdettyä viimeisen päälle laitettuna suhailemaan kavereiden kanssa kaupungille ja korkkailemaan ensimmäisiä puistokaljoja kevään aurinkoon…
Nyt mietin mitä laitan päivähoitoon lähtevälle tyttärelleni mukaan ensi keskiviikkona ja millä lähden pellolle työharjoitteluun, kun ei täällä mitään busseja sinne päin kulje..

Tajusin tässä näin uutena bloggaajana, ettei aina tarvitse olla niin järkevää sanottavaa ja ajattelin sitten vuodattaa etenkin tänään lauenneita muutosahdistuksia ja muita mutinoita.

Tänään neitokaistani päiväunille viedessäni tuolla ulkona kävelin ohi rivitalon, mihin paistoi samaan tapaan aurinko, kuin vanhassa kodissani. Tästä laukesi kauhea ikävä menneeseen elämään..tulee ihan tippa linssiin.. Olen syntymästäni asti asunut Tampereella ja vanhempieni luota pois lähtiessä 18-vuotiaana muutin ensimmäiseen omaan kotiini ja siihen jäin yli 6 vuodeksi. Nyt on ensimmäinen kevät ja tuleva kesä muussa kaupungissa, ihan erilaisessa ympäristössä ja oudossa kodissa.

Nyt on ihan hirveä ikävä sinne ihanalle takapihalleni, etelän suuntaiselle pihalle, minne paistaa ihanasti keskipäivällä aurinko ja oli reilusti nurmikkoa. Siellä voi nautiskella vaikka siitä aamukahvista, ottaa aurinkoa, juoda vaikka bissee, tehdä kuperkeikkoja… Nyt pihallani on varjo ja maa on mutaista, ei sinne voi levittää edes vilttiä ja mennä löffäileen, pihan suunta on länteen ja illalla kun haluaisi tytön kanssa rauhoittaa iltaa, niin aurinko paistaa pirullisesti vaakatasossa ja pitää laittaa verhot kiinni.

muh12.jpg

Paikkakunnan muutos on ottanut koville ja etenkin nyt kun alkaisi se suhailukausi. Olen tavallaan vankina täällä hevonkukussa..pienen lapsen kanssa ei voi matkustaa kaukobussissa, juna ei kulje täältä ja omaa autoa ei ole, ollaan siis jumissa. Täällä kävellen pääsen tuohon kämäseen kylän keskustaan missä on kauppa, apteekki jne. Puistoja täällä ei ole, metsiin ei pääse kävelylle, kiertelemään kauppoihin ei ole mitään mahkua päästä..

Ennen määrittelin itseni sosiaaliseksi suhailijaksi, nyt olen yksinhuoltaja ilman sosiaalisia suhteita. Ihmiset kaikkosivat kuin spitaalisen ympäriltä kun tulin raskaaksi ja viime vuonna syntyneen vauvani kanssa on elelty lähes kahden vain kotielämää oman äitini pyöriessä siinä mukana, josta on ollut myös hyötyä, mutta erittäin paljon rasitetta.

Yritän tässä käydä kouluani loppuun noukkimalla uuden opetussuunitelman seasta vanhoja rästikurssejani. Ensi viikolla aloitan työharjotitelun Frantsilan yrttiviljelmillä ja pikkuneitini täytyy mennä päivähoitoon perhepäivähoitajalle. On alkanut hirveät eroahdistukset tästä johtuen. Minä olen päivät töissä ja neitokainen vieraan naisen hoidossa, missä häntä ei hoideta niin kuin pitäisi, vaan hänen pitää sopeutua outoon päivärytmiin ja en ole ollenkaan luottavainen hoitotätiin.
Miten yksi nainen voi hoitaa monta pientä niin, ettei heitä jätetä vahtimatta, kun yksi ei kävele, yksi juuri oppinut kävelemään ja yksi jotenkin jo puhuu, yksi sitten oli hieman isompi. Miten ne kaikki syötetään turvallisesti yhtäaikaa tai puetaan tai vaihdetaan vaippaa? Ovatko muut lapset vahtimatta tämän ajan? Entä jos tyttöni kompastuu ja lyö itsensä kun häntä ei ole vahdittu?
Päivähotiopaikassa on myös kaksi kerrosta ja mitenköhän se hoitotäti raahaa lapsia kerroksesta toiseen kun 3/4 ei osaa mennä rappusia itse? Myös yläkerrassa olevat pylväsraot rappusten vieressä ovat erittäin huolestuttavia. Pikkuneitini Katariina kun on kova änkemään koloihin ja vielä erittäin hyvä siinä. Sanoni hoitotätille tästä ja hän vain sanoi ettei kukaan siitä ennenkään ole mennyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin kun lapsi on rappusten välitasanteella niskat poikki!

Kun näitä huolia alkaa murehtimaan ja märehtimään niin vajoaa kyllä sellaiseen mutakuoppaan ettei sieltä tunnu pääsevän taas ollenkaan ylös ja pessimistisyys iskee, jolloin huonoja puolia asioista tuppaa kaatumaan niskaan aina vain lisää.

                                                                         ♥  ♥

Olen omannut aina heikon itsevarmuuden ja sen vuoksi pinnalliset ulkonäköasiat ovat olleet hankalia. Olen viimevuosina pohdiskellut paljon aikuistumista ja miltä se näyttää ihmisessä.
Nykyisinhän tiedettävästi ihannoidaan nuoruutta ja kauneutta ja tuntuu, että kaikkien pitäisi näyttää 16-vuotiailta (etenkin naisten), että näyttäisi jotenkin hyväksyttävältä. Olen ollut hieman huolissani siitä miten käy kun vanhenee ja ei voi laittautua yhtä nätiksi kuin nuorempana. Rakastan laittautumista ja tyyleillä leikkimistä ja aikaansaannokseni näyttämistä julkisesti.

dsc00718.jpg

Raskaushormonit päättivät sitten muuttaa ulkonäköäni paljon huonompaan suuntaan. Tiedän, että tietenkin ruumiinrakenne voi muuttua jne, mutta minua haittaa kasvojen muutokset. Odotusaikana minulla oli aivan hirveä akne hormoneista johtuen ja niitä näppyjä tietenki oli pakko nyppiä ja puristella, minkä vuoksi kasvojeni iho on todella huono..ihohuokoset näkyvät suurempina, on paljon arpia ja niitä näppyjä puskee edelleen, ei kyllä yhtä paljon. Synnytyksen jälkeen leikkaussalissa ja teholla saamastani nesteytyksestä sun muusta myös turposin ja ihoni venähti (sain raskausarpia reiteenkin synnytyksen jälkeen).

Nykyisin kun haluaisi laittautua nätiksi ja nostaa vähän mielialaa, niin ei se onnistukaan niin helposti..
Ensinnäkään korkokenkiä on ihan turha kuvitella laittavansa tai muutakaan yhtään epäkäytännöllistä, kuten minihametta. Yritä siinä sitten nostella lasta yms..
Toiseksi erittäin rasittuneena ja väsyneenä yksinhuoltajana on ihan mahdotonta yrittää näyttää nuorekkaalta, tuoreelta, hyvinvoivalta ja levänneeltä, se on mahdotonta ainakin omilla taidoillani ja tuotteilla.
Kolmanneksi näytän erittäin epäsopusuhtaiselta laitan sitten mitä vain päälleni. Luonnostaan pienirintaisena naisena ja nyt imetyksen jälkeen ei ole tästä puolesta enää mitään jäljellä ja naisellisuus on poissa, vaatteet eivät istu…
En muista syödä ja jos muistan niin en ehdi ja sitten sitä näyttää kovin kuihtuneelta, posket lommottaa, luut törröttää olkpäistä, kylkiluut paistavat kaula-aukosta ja silti masu vielä roikkuu kun ei tule kotona jumpattua ja ei täällä mitään liikuntakeskuksia ole mihin voisi mennä, eikä ilman lapsenhoitajaa sekään onnistuisi.
Tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka..

dsc04374_-_copy.jpg

Mielestäni hyvä sana kuvaamaan vanhenemisen aiheuttamaa ulkonäkömuutosta on möhkistyminen. Se kuvaa niin hyvin tätä ilmiötä ihmisissä ja olen myös huomannut tämän esim kissoissa ja koirissa.
Naispuoliset henkilöt muuttuvat jossain kohtaa elämäänsä tyttömäisistä naisellisiksi, joillekin tämä muutos sopii ja he kuin puhkeavat kukkaan, toiset taas ovat olleet parhaassa kauneudessa nuorena ja sitten ollaan vain vanhan näköisiä loppuelämä. Kauneus on tietenkin katsojan silmissä. 🙂

Itse ajattelin olleeni alle 20 vuotiaana siinä parhaassa kauneudessa ja että sen jälkeen se on vain alamäkeä. Kuitenkin samana vuonna ennen raskaaksi tulemista ollessani 22-23-vuotias aloin ehkä hieman pitämään itsestäni enemmän, olin itsevarmempi, naisellistuin ja näytin nyt taaksepäin ajatellessa itseasiassa paremmalta kuin nuorempana. Mutta sitten tulo vauvahormoonit ja tulin vanhan kotiäidin näköiseksi. -___-

Nyt kun sitä täytti tässä kuussa vuosia ja on lähempänä pyöreätä 30v kuin 20v ja tuntee itsensä vanhaksi ja niin on vähän sellainen olo ettei sitä tule ikinä näyttämäänkään nätiltä ja se elämä oli sitten siinä.

                                                                            ♥

Nyt sitä melkein väsähtää kun on saanut vähän purkaa itseään ja rutista, ehkä täältä märehtimästä vielä nostaa itsensä ja taas jatketaan jossain kohtaa, tuntuu että mitä enemmän noita huonoja asioita miettii, niin sitä enemmän niitä tuleekin mieleen.
Tulee tällainen itsesääli-masennus-nihkeytys-olo kun on monta uutta asiaa ja kun en ole ollenkaan hyvä muutosten kanssa ja haluaisin kaiken pysyvän turvallisena ja mukavana, mutta ainoa pysyvä asia tässä maailmassa on se muutos.

 

Kommentit (4)
  1. vonpaldanius
    2.5.2012, 18:55

    Vaikutat samanhenkiseltä jollain tavalla kuin minä, ja tekstejäsi on helppo ja mielenkiintoista lukea. 🙂

    Olen pesunkestävä optimisti, vaikka satais kakkaa mä painan eteenpäin. Vaikka mulla on masennus, ja kamalia päiviä, mä tiedän että joskus tästä noustaan. 🙂

     

    Kiitos kehuista! 🙂 Omakin profiilikuvasi on kovin nätti 🙂

  2. Ihme että joku jaksoi näin pitkän löperrykseni lukea 😛

    Tsekkailen videon jossain kohtaa myöhemmin..

    Lähempänä isoa kaupunkia olisi parempi asua, vaikka niin, että sinne olisi kulkuyhteys mitä voisin käyttää milloin haluan. Voisi elää vapaammin. Vapaus onkin se mitä tässä elämässä on tuntunut tarvitsevan ja jos se jollain tapaa rajoittuu, niin voin huonosti. Mutta nyt on sellainen tilanne, että koulua en saa loppuun ellen tyttöni kanssa asustele täällä hevonkukussa, eli pakko kestää vielä noin vuosi.argh..ehkä lähdetään aiemmin jo pois jos saa jonkinlaisen järjestelyn kasaan.

    Välillä pitää tosiaan käydä vähän pohjalla, että sieltä voi sitten taas alkaa nousemaan. Kyllähän hetkellisten vaikeuksien ja nihkeyksien lomassa tulee nautittua monistakin pienistä ja ihanista asioista, kuten tuon pienen kiukkuapinan (siis neitokaiseni) pelleilyistä. Tänään alkoi myös työharjoittelu yrttien viljelyn parissa ja ensimmäinen päivä oli kyllä erittäin uuvuttava jo pohjalla olevan yliväsymyksen päälle, mutta hieno päivä oli silti. 😀

    Vaikka välillä näyttää heikolta, niin onneksi on se suomalainen sisu ja sitten sanon että PRKL ja pusken ihan piruuttani vastatuuleen ongelmien kanssa taistelemaan. 😛

     

    Hih..olet kyllä ihanan positiivinen negatiivisuuksista huolimatta ♥
    ..ja kiitoksia monista kommenteista, vaihdellaan pälpätyksiä jatkossakin 🙂
    (ihana profiilikuva 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *