Oli kevät ja olin 14-vuotias. Rakastin koulua jota kävin ja koin, että ystäväni olivat maailman parhaita. Ainoa huoleni oli tuleva kesäloma, sen pituus ja mahdollisuudet nähdä ystäviäni kesäloman aikana. Minua ilahdutti tieto siitä, että kesäloma jälkeen, näkisin ystäväni samassa lukiossa, jonka me kaikki aloittaisimme yhdessä.
Sitten koitti se aamu, jolloin koko elämäni ja tulevaisuuteni muuttui, ja unelmani vietiin. Se tapahtui sillä hetkellä, kun tajusin isäni pidätyksen todellisen syyn. Toisin kuin olin luullut, isäni ei ollutkaan lähtenyt lyhyelle matkalle vaan hän oli paennut poliittisista syistä, ja meidän olisi mahdollisimman pian myös lähdettävä. En pysty kuvailemaan miltä se tuntui kodin jättäminen. En pysty mitenkään välittämään tunnetta siitä, kuinka ikävöin niitä aikoja ja kotiani.
Lapsuuteni loppui sinä päivänä,sillä koin että minun piti käyttäytyä kuten nuori nainen. Perheeni tarvitsi tukeani ja minun tuli ymmärtää isäni tilanne. Perheen pitää tukea toisiaan niin hyvänä kuin huonona päivänä. Niin minä tein. Käyttäydyin hyvin ja kiitin myös Suomea ensimmäisen kerran, kun saavuimme kiintiöpakolaisiksi Hankoon.
Mielestäni maailma kuuluu kaikille, enkä näe että kenenkään pitäisi kysyä lupaa kun vaihtaa kotia. Minusta jokainen ihminen ansaitsee vapaan ja turvallisen elämän, eikä sen saamisesta tai tavoittelemisesta pidä kiittää ketään.
Olen pohtinut sitä, että riittäävätkö maahanmuuttajien kiitokset koskaan? Koska kiitollisuuden välttämättömyys loppuu? Riittääkö kun on asunut täällä 5 vuotta, saanut työtä ja alkanut maksaa veroja? Riittääkö kun on saanut Suomen kansalaisuuden? Vai pitääkö asua täällä 20, 30 tai 40 vuotta? Koska saan olla kotona, koska lakkaan olemasta vieras tässä yhteiskunnassa?
Suomessa olet maahanmuuttaja ikuisesti, paitsi jos voitat jonkin mitallin tai saat jonkin muun kansainvälisen palkinnon, silloin olet tietysti suomalainen. Tosin silloinkin sinun tulee kiittää Suomea.
Itse valmistuin vastikään ammattikorkeakoulusta, jotkut sanoivat tähän että vau miten hienoa. Hienoa, että olen saavuttanut vieraassa maassa jotain tärkeää. Tai sitten on sanottu hyvä, että sinusta on tullut jotain. Kommentteja joissa tapahtunut nähdään ihmeenä, että todella hienoa että sait tämän mahdollisuuden. Sain armoa, koska minua ei nähdä suomalaisena. En ole ansainnut tätä, vaan se on suotu minulle armosta.
Tämä synnyttää mielikuvan, että yksilön omat kyvyt tai ponnistukset eivät ole yhtä merkittäviä tai ettei minusta olisi tullut mitään siinä toisessa yhteiskunnassa missä synnyin.
Puhuin hiljattain sukulaisteni kanssa. Minua 5-6 vuotta nuoremmat serkkuni olivat valmistuneet maistereiksi. He eivät kiittäneet Irania siitä. Luokkatoverini on väittelemässä tohtoriksi. Kysyin häneltä aikooko hän kiittää Irania siitä. Hän nauroi, ja kysyi miksi ihmeessä, sanoin Suomessa ihmisiltä jotka eivät kuulu kantaväestöön edellytetään sitä.
En opeta lapselleni, että saatuan ylioppilaslakin tai menestyessään valitsemallaan uralla hänen tulee kiittää Suomea turvapaikan antamisesta isovanhemmilleen joskus aikoinaan. Ei hänen tarvitse kantaa isovanhempiensa historiaa arjessaan jatkuvasti mukana ja olla kiitollinen maalle missä hän on syntynyt. Hänen ei tarvitse epäröidä omaa menestystään tai vahvuuksiaan, sillä se ei ole oikein ketään kohtaan. Enkä tee näin myöskään omalla kohdallani. Olen asunut täällä lähes puolet elämästäni ja kauemmin kuin synnyinmaassani, en suostu enää olemaan ulkopuolinen.
Nähdäkseni vaatimus kiitollisuudesta on tapa, jolla muistutetaan jatkuvasti siitä, että en kuulu tänne. Tämä vaatimus on vallankäyttöä, jolla pidetään usein mustat ja ruskeat maahanmuuttajat kategoriassa “vieraat”. Ärsyynnyn silloin kun maahanmuuttajataustainen urheilija, poliitikko, tohtoriksi väitellyt tutkija tai lääkäri menestyy ja hän kiittää Suomea, homogeenistä Suomea. Ikään kuin se ei olisi myös hänen Suomensa. Tällainen kiitos tuntuu erilaiselta kuin valkoisen suomalaisen kiitos, jossa ei kiitetä Suomea, vaan perhettä, ystäviä ja tukijoita. Haluaisin tämän saman vapauden koskevan kaikkia täällä asuvia.
Kukaan ei voi tuntea olevansa kotonaan yhteiskunnassa, jossa pitää olla kokoajan kiitollinen ja nöyrä. Emme samaan aika voi odottaa, että ihminen on “kunnon” kansalainen ja samalla muistuttaa, että hän ei kuulu tänne ja että hänen tulee olla jatkuvasti kiitollinen ja kaikesta.
Minä kiitän ystäviäni, perhettäni, lastani ja kaikkia ihmisiä jotka ovat tuoneet elämäni iloa ja rakkautta. Kiitän ihmisiä jotka ovat luottaneet minuun ja aina tsempanneet kun minua on yritetty lannistaa. Olen kiitollinen elämälle.
Rakenteiden ja asenteiden pitää muuttua. Jokaisen pitää kokea olevansa kotona, eikä vieras loppuikäänsä. Minä muutan tämän, sinä muutat. Me muutamme.
