Nyky-yhteiskunnan ongelma vähänkin älykkäämmille yksilöille on helposti korjattavissa paperilla, mutta todellisuudessa helvetin hankala toteuttaa. Itse voin sanoa, että aivot käyvät lähes 24/7 ylikierroksilla etsien uutta virikettä ja ärsykettä. Mielihyvää ja nautintoa. Dopamiini ja adrenaliiniryöppyjä. Jotain millä saisi pään sekaisin. Huumeisiin en koske. Koen ne alemman luokan ongelmaksi johon en itse halua puuttua. Varmasti helppo ja hauska tapa saada nuppi sekaisin, mutta uskon saavani kiksejä joskus jostain muustakin. Tällä hetkellä olen umpikujassa. Kuja loppuu siis tekemisen puutteeseen. Kahdeksan päivän työputken jälkeen tuntuu ihanalta ajatukselta vaan olla. Vittu kun en vaan osaa olla. Puoli tuntia jaksan jotain touhuta ja sitten pitää jo keksiä jotain muuta. Joku jooga olis varmaan ihan vitun hyvä idea, mutta kirjottelen tähän hätään tuntemuksia tähän. Päivän aikana voi tulla noin 50 jes vittu kaikki on hyvin fiilistä, joita seuraa 50 mitä vittua mä teen täällä fiilistä. En koe tätä masennukseksi. Olen ollut masentunut. Tämä on harmaata aluetta ennen masennuksen puhkeamista. Jos en nyt keksi jotain vitun mielenkiintoista tai kehittävää, alkaa primitiivinen ”lähe vittuun täältä” -vaisto taas kolkuttamaan.

En halua sitä. Vihaan sitä tunnetta. Minulla on lähimmäisiä ja perhettä, joskaan ei kovin paljoa. Tiedän että he välittävät, joten en voisi koskaan tehdä sitä heille. Olen sortunut käyttämään nikotiinituotteita, mutta en koe sitä kovinkaan pahaksi asiaksi. Saan hetkellisen mielihyvän jolla selviän paskemmista oloista. Nikotiinilla on tosin tapana piristää ja aktivoida aivolohkoja, joten ei varmaan se fiksuin tapa. Voisin ryypätä, mutta dokaaminen on perseestä. En ole juonut 8 vuoteen. Lähipiirissä on liikaa alkoholiin sortuneita. Mikä mä toisaalta olen tuomitsemaan, nupin hekin haluavat sekaisin että pääsevät hetkeksi tästä arjen tuskasta eroon.

Arki. Vittu arki. Se voisi olla jotain aivan muuta. En usko niitä ihmisiä, jotka sanovat rakastavansa sitä mitä tekevät ja nauttien työstään täysin henkäyksin. Tai siis… Valehtelevatko he? Sosiaalisessa mediassa on helvetin helppo näyttää onnelisuutta ja iloa. Kuka sitä arkipaskaa jaksaa katella, kun on tarpeeksi vaikeaa itselläkin. Pitäs vielä toistenkin murheita katella. Vai olisiko se hyvä asia, tiedostaa että muillakin menee yhtä huonosti tai huonommin? Saisiko muiden epäonnesta onnea itselleen? Kuinka moni saa muiden ilosta onnea itselleen?

Meitä aktivoidaan kokoajan kaikilla vitun mainoksilla ja ihanteilla. Jossain vaiheessa pää sanoo stoppivitunnoppi ja nyt riittää toi ruusupensaissa tanssiminen. Niissä ruusupensaissa on vitusti piikkejä. Ei kukaan ota niistä sääristä kuvaa, jotka on ruusujen verille repimät. Kuvien punaisuus tulee kauniisti meikatuista huulista ja ruusunnupuista. Ruusu on tähän muuten helvetin hyvä vertauskuva. Kaunis päältä. Tuskainen varresta.

Tämän postauksen sponsorina toimii ällöidealistinen somesta napattu kuva. En mä pysyis tossa kylpyammeessa 5min kauempaa ennenku alkais vituttaa.

Moikka kaikki! Olen 2X v. nuori mies paikkakunnalta X ja harrastuksiini kuuluu… Vitut. Kuka nykypäivänä jaksaa tällaista blogia kirjoittaa, saati sitten lukea. Blogeja on tuutin täydeltä ja vohvelia pitkin valuu jo sulaneet alas. Mä haluan kirjoittaa blogia aiheista, joita kaikki haluavat lukea, mutta kukaan ei halua kirjoittaa. Kirjoitan tätä anonyyminä, koska suurella todennäköisyydellä nyky-yhteiskunnassa tulee paskaa niskaan sieltä sun täältä jos kerrotaan omasta historiasta, siitä kuka on ja mikä sut on muovannut just sellaseks kun sä nyt olet. Älkää käsittäkö väärin. Mä olen työssäkäyvä, etäisesti komea ja yhteiskunnan hyväksymä ihminen. Mulla vaan on paska historia, enkä vähättele etteikö tulevaisuuskin voisi olla. Yritetään kuitenkin tehdä asioita erilailla, kuin ne on ennen tehty, koska suoraan sanottuna ”näin on aina tehty ja niin tehdään jatkossakin” ei ole koskaan vienyt mitään tai ketään yhtään mihinkään. Toisinajattelijat ja yhteiskunnan hylkiöt on ne jotka tässä maailmassa erottuu joukosta hyvässä ja pahassa.

Fuck. Tää kuulostaa jo niin propagandalta että jätetään ensimmäinen aloitusfraasi siihen. Mä haluan kertoa siis itsestäni ja mikä mut on muovannut sellaiseksi kuin mä nykyään olen. Aikajana on aivan vituillaan ja kirjottelen sitä mukaan miltä tuntuu tai mitä muistan. Etukäteismainoksena sanon siis jo että lue joka helvetin teksti, koska siellä voi olla jotain olennaista liittyen tulevaan tai menneeseen. Pidetään yksittäiset kirjoitukset myös kohtuullisen tiiviinä, niin ei vituta raamattua lueskella. Osaan kirjoittaa myös sujuvasti muuten kieliopillisesti ja kirjamaisesti, mutta se syö vähän sitä todellisuutta mitä päässäni pyörii. Jätetään siis teennäisyys myöskin sikseen tästä blogista.

Alotetaan raskaalla aiheella. Kuinka moni ihminen pelkää kuolemaa? Kuinka moni on silti harkinnut henkensä riistämistä? Kuinka moni polttaa röökiä tiedostaen sen terveysriskit, samalla peläten saavansa esimerkiksi melanooman auringosta. Mitähän helvettiä meidän päässä liikkuu. Joinain päivänä täällä haluaa olla ja joinain päivinä olisi parempi olla vihreillä laitumilla aidan toisella puolen. Itse olen HARKINNUT henkeni riistämistä kaksi kertaa elämässäni. Painosanalla harkinnut, koska ajatukset ja teot eivät mene käsi-kädessä. Minulla on diagonosoitu ajatuksiin liittyvä pakko-oireinen häiriö, josta tulen varmasti kertomaan paljonkin lisää. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että takerrun jokaiseen vitun pienimpäänkin ajatukseen joita päässäni pyörii. Säikähdän näitä ajatuksia ja mietin voisinko muka oikeasti tehdä niin. Kuinka moni on seissyt metrolaiturilla ja tuntenut sadasosasekunnin mielijohteen pakottavan hyppäämään raiteille. Tai seissyt liukuportaissa miettien mitä jos tönäisisin edellä olevaa mummoa ja hän kaatuisi portaisiin. Sairaita aivoimpulsseja, joilta emme voi välttyä. Se mikä erottaa psykopaatin ja normaalin ihmisen, ainakin mun vinkkelistä on se, toimitko ajatustesi mukaan vai pystytkö järkeilemään niiden olevan vain ajatuksia. Miksi niitä tulee, en osaa vastata. Tiedän vain että niitä tulee kaikilla. Kaikilla. Vittu kaikilla. Joku jätkä voi miettiä että mitä jos pussaisin spontaanisti toista jätkää. No en mä ole homo mitä helvettiä. Ei homoissa vikaa, mutta en mä vaan ole. Meidän aivot on joko niin jälkeenjääneet tai niin vitun kehittyneet ettei me pysytä itekään perässä. Hyvä asia on tosin tiedostaa mikä on oikein ja väärin ja tietää millainen ihminen olet pohjimmiltasi. Tekosi määrittävät sen miltä näytät muiden silmissä. Vaikka tuntuis kuin vitun pahalta voit ulkoisesti olla erittäin työkykyinen ja kansakunnan mallioppilas.

Itsehän olen täydellisyyden perikuva😏 Geeniperimäni on osittain määrittänyt sen mitä impulsseja ja tapahtumia kehoni käy läpi, mutta pystyny jokseenkin hallitsemaan ja taistelemaan sisällä asuvia demoneitani vastaan. Masareita olen syönyt kohtuu nuoresta asti ja niiden tehoa en vähättele. En luultavasti kirjottelis tässä mitään ilman niitä. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa uskon voivani elää ilmankin. Cipralex 20mg on tiputettu 5mg ja parin päivän päästä lopetan kokonaan. Rehabilitaatio on sujunut mallikkaasti ja olen pystyn kontrolloimaan hyvin ajatuksiani. Olen myös saanut tunne-elämääni takaisin käytön vähentämisen myötä. Ei ne susta zombia tee, mutta ei mikään vaan tunnu enää miltään niiden kanssa. Voin kirjoitella niistäkin enemmän tulevaisuudessa. Ja hei, sinä joka koet piston sydämmessäsi tai perhosia vatsassasi lukiessasi tätä, et ole yksin. Jos olisin pahimpina aikoina itse lukenut tällaista kirjoitusta olisin miettinyt että mitä vittua, enkö mä ole yksin. No et ole. Meitä on vitusti, mutta kukapa näistä sen enempää kirjottelis.

 
Arvoisa lukijani. Voin luvata tämän blogin sisältävän juonipaljastuksia ja paljon disturbiivistakin materiaalia tekstin muodossa. Turha tähän on mitään ikärajaa silti asetella, olenhan itse kamppailut aiheen kanssa jo pienestä asti joten lopetetaas se yksisarvisten ja sateenkaarien piirtely pikkulasten päähän. Olishan sen hienoo jos maailma olis kiva paikka kaikille elää, mutta monelta osin tää on valitettavan paska paikka.