Kakkaamisen sietämätön keveys

Varoitus: Luvassa rankkaa tekstiä raskaudenaikaisesta kakkaamisesta.

Tai siis sen puutteesta.

Ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana kakkaa ei vain tule. Kylmä hiki otsalla sitä laskee päiviä; koska olen kakannut viimeksi? Googlen hakuhistoria täyttyy aiheista, joiden vuoksi älypuhelinta ei enää voi käyttää avoimesti bussissa: Koska voidaan puhua suolitukoksesta? Seuraako tästä nyt niitä peräpukamia? Luumut+tarjous+Helsinki ei tuota tyydyttäviä hakutuloksia.

Syö kuule tyttö vaan niitä luumuja, ei ne auta yhtään mitään. Ei niin mitään.

Neuvolan täti käski ostaa Levolacia. En suosittele. Eihän sitä uskalla ottaa kuin vapaapäivänä. Mitä jos lähtee töihin ja Levolac alkaa vaikuttaa työmatkalla?

Paksuna oleva nainen ruuhkabussissa naama punaisena pidättelemässä kakkaa.

Mikä runollinen mielikuva.

Otin Levolacia vapaapäivän aamuna, enkä uskaltanut poistua koko päivänä kotoa. Eikä sitä kakkaa edes tullut.

 Ja sitten kun sitä tavaraa tulee, se tulee pupun papanan muodossa. Siis pienen pienen pikkuriikkisiä papanoita. Ja kun olet papanoinut, no, sanotaanko vaikka viikon, ja olet Vero Modan sovituskopissa sovittamassa jälleen yhtä koon 42 mustaa kaapua, jolla onnistuisit vielä hetken peittämään paksuuntumisesi, se iskee: pakko päästä kakalle. PAKKO.

Ja sitten istut Kampin kauppakeskuksen vessassa neljäkymmentäviisi minuuttia kakkaamassa ja kiroamassa raskauttasi.

Jos olet raskautesi alussa, ja luet tätä tuskastuneena kakanpuutteeseesi, tässä hieman lohtua: se helpottaa. Ihan kohta.

 

Se onkin sitten ihan toinen tarina, kun istut vessassa raskauden loppumetreillä ja ihminen vatsasi sisällä potkii kylkiluitasi samalla kun luet Vauva.fi:n Aihe vapaa -palstaa ja kakkailet riemuissasi menemään.

Siihenkin tottuu.