No ehkä vähän pissattaa

Eräänä yönä heräsin pari kertaa supistuksiin. Sisko pakotti aamulla soittamaan Kätilöopistolle.

”Onko ollut tiheävirtsaisuutta?”, tiedusteli kätilö.

No, määrittele tiheävirtsaisuus.

Onko se sitä, että vessan vedettyään voisi istua suoraan uudelleen pöntölle? Sitä, että vessasta pois kävellessä kaduttaa, koska tietää tekevänsä virheen? Sitä, että töissä pidättää viimeiseen asti ja silti vartin välein täytyy todeta

Anteeksi kamalasti mutta mun on nyt taas mentävä pissalle.

Onko se sitä, että pidemmät kävelyt täytyy suunnitella niin, että matkalla on ainakin kolme pusikkoa ja kuusi yleisövessaa? Kaupungin laidalta toiselle köröttävät bussit aiheuttavat sietämättömiä painajaisia?

Miehen kanssa elokuvan katsominen on tuskaa. Vielä muutama viikko sitten painaessani jälleen kerran pausea, mies huudahti usein järkyttyneenä

TAASKO?!

Nykyisin mies kohottaa korkeintaan kulmiaan ja alkaa selata Facebookia.

Ja se absurdein: pissahätä on KAUHEA. Sattuu, viiltää, pistää, jomottaa, kiristää, painaa, ryntään selkä kyyryssä uikuttaen vessaan. Parhaassa tapauksessa vauva moukaroi rakkoa niin, että pöntölle syöksytään viimeisillä voimilla pituushypyn Päijät-Hämeen piirimestaruuskilpailujen tyyliin. Mutta

sinne pöntölle päästyäni saan tiristettyä ulos kaksi tippaa.

Kaksi tippaa.

Ja tasan kahdentoista minuutin päästä kaikki alkaa alusta.

 

Niin minäkin naureskelin helmikuussa kovin tietäväisenä: hehheh, kesällä sitten vaaputaan ja ravataan pissalla. 

Siis naureskelin.

Hulvatonta.