On ensimmäinen heinäkuuta ja olemme matkalla kohti Lassen Volcanicin kansallispuistoa (Lassen Volcanic National Park). 

Aivan ihanaa aloittaa uusi kuukausi olemalla täysin luonnon ympäröimänä. On Kalifornian reissumme loppupää, joten olemme melko rahattomia ja päätämme ekaa kertaa yöpyä autossa, emmekä hankkia majoitusta. Lainaamme vanhempien Subarua, J petaa meille sängyn ja on niin siistiä matkustaa tietäen, että takakontissa voi aina nukkua, että minun tekee mieli hankkia paku ja lähteä kiertämään maailmaa.

Ajamme metsän halki pohjoiseen, vierellä solisee purot ja tunnin päästä alkavat näkyä vuorenhuiput. Se on yksi pienimmistä kansallispuistoista ulkomailla, jossa olemme käyneet (verrattuna esimerkiksi Yosemiten, Zionin ja Triglavin kansallispuistoon), emmekä olleet itse asiassa ikinä kuulleetkaan siitä, vaikka se oli vain muutaman tunnin päästä J:n vanhemmilta (to be fair, he olivat vasta muuttaneet sinne).

Puisto on ihanan sympaattinen ja ihmisiä merkittävästi vähemmän, kuin noissa aiemmin mainitsemassani kansallispuistoissa.

Näkymät ovat mielettömät. Metsä on tiheää, syvää ja sitä jatkuu silmänkantamattomiin. Kirkkaan sinisiä, jääkylmiä järviä, kuumia lähteitä geotermisellä alueella ja niin päätähuimaavat tiet jyrkänteen reunalla, että nopeusrajoituksia on helppo noudattaa. 

Puiden runkoja peittävä sammal on neonvihreää, ilma on juuri sopivan viileää (eli reilu 20 astetta, verrattuna kotipaikkamme yli 30 asteen helteisiin) ja aurinko tuntuu ihanalta. Koska puisto on melko pieni, sopivan pituisia merkittyjä polkuja ei ole ihan hirveän paljoa. Haluamme tehdä sen suosituimman, Kings Creek Falls -reitin, mutta toisin kun valtaosa kulkijoista, menemme pidempää polkua, josta olemme todelle kiitollisia. Pieni ihmistungos nimittäin vaihtui hiljaisuudeksi ja pääsimme melkein alastonuinnille järveen (mutta ei sitten kuitenkaan, kun jokin ryhmä tuli paikalle juuri kun riisuimme vaatteita).

Polun kohokohta oli vesiputous, tai no itse asiassa tykkäsimme itse enemmän vähän ylävirrassa olevasta nopeasti liikkuvasta virrasta, yhtä kaikki liikkuva vesi on kaunista ja kohina rauhoittavaa. Meditoimme hetken veden varrella ja söimme eväitä ennen paluumatkaa.

Iltapäivällä kävimme vielä katsomassa Manzanita-järveä ja olimme iloisia, ettemme majoittuneet siellä päin – ihan valtavasti ihmisiä ja järvi oli todella matala ja likainen. Söimme eväitä rannalla, samalla tasolla veden kanssa ja linnut tulivat jatkuvasti kerjäämään ruokaa. Näimme kirjolohia hyppimässä veden pinnan halki ja kotkan liitämässä päidemme yllä.

Kuten niin usein, auringonlasku oli upea lopetus ihanalle päivälle. Saavuimme paikalle puoli tuntia liian aikaisin, joten istuimme suurelle kivelle ja tuijotimme kaukaisuuteen. Horisontti värjäytyi hitaasti, paksuin siveltimenvedoin ja miljoonat hyttyset olivat ainoa ääni, jonka kuulimme. 

Joskus sellaiset melkein kärsimyksen rajoilla olevat nautinnon hetket ovat parhaita - kun kauneus on ylitsepääsemätöntä ja paljailla nilkoilla kymmeniä hyttysiä.

Löydät blogin myös Instagramista.

Käteni tuoksuvat edelleen maatilalta – lannalta, heinältä, mutta ennen kaikkea lehmän karvalta.

Olen ihan luihini ja ytimiin saakka kiitollinen, että pääsin tänään pitkän tauon jälkeen viettämään aikaa noin ihanan, elävän olennon kanssa.

Asun lähellä Viikin opetus- ja tutkimustilaa, joka on tunnettu keväällä laitumelle pääsevistä lehmistä. 

Maatilalla toimii lehmänmaidontuotantotila ja lehmiä on siellä noin 130. Lenkkeilen ja kävelen lehmien ohi ainakin viikoittain. Olen ennen tätä vuotta ollut onnellinen, että meidän lähellä tuotantoeläimiä kohdellaan noin hyvin ja Prismassakin myytiin jotain Viikissä tuotettua jugurttia.

Tänä kesänä näin kaiken toisin. Tietysti maailman teuraseläimiksi kasvatettuihin eläimiin verrattuna heidän elinolot näyttävät paljon paremmilta – he voivat liikkua, syödä ruohoa, tuntea auringon ihollaan ja sitä rataa. Pohjimmiltaan tilan toimintaperiaate on kuitenkin sama: lehmänaaraat keinosiemennetään vuosittain, vasikat eristetään äideistään, jotta heidän rintamaidosta voitaisiin tehdä juurikin jugurttia sekä muita lehmänmaitotuotteita ihmisille ja poikapuoliset vasikat lähetetään teuraaksi. 

Heidän olemassaolonsa ainut tarkoitus on olla hyödyksi.

Tänä kesänä en enää ihmetellyt, miksi tietyssä aitauksessa näkyi pieniä vauvalehmiä, toisessa naaraita ja kolmannessa uroslehmiä. Keskikesällä vasikat oli jaettu tyttöihin ja poikiin, sillä tytöt joutuvat lypsykonekierteeseen sukupuolielimiensä takia.

”Iloisista Viikin lehmistä” huolimatta liiketoiminnan ytimenä on se, että toisten elävien olentojen elämä nähdään vähempiarvoisena kuin toisten. 

Naaraslehmä, jonka kanssa vietin tänään arvokkaat puoli tuntia, on syntynyt tähän maailmaan, jotta hän synnyttäisi lisää lihaa tuottavia eläimiä ja erityisesti siksi, että synnytys saa hänen maitorauhasensa tuottamaan maitoa. Maitoteollisuus on markkinoinut tuotteitaan ”luonnollisena ruokana” - mitä se onkin, mutta ei meille, vaan vasikoille.

Karvat ovat karheat ja värikuviot eri yksilöillä erilaiset. Mieleeni tulee jatkuvasti laukut ja istuinalustat, jotka on ommeltu entisen tuotantoeläimen ihosta, erittäin tuottoisana sivutuotebisneksenä. Vielä alle vuosi sitten en ostanut muuta kuin nahkatuotteita niiden pitkän käyttöiän ja nimenomaan ”luonnollisuuden” vuoksi.

Tätä kaikkea mietin, kun rapsutin hänen lapaluitaan, kaulaansa, rei’itettyjä korviaan ja kauniita kasvoja. Korvat ja yksi tietty kohta kyljessä saivat jalat vähän nykimään nautinnosta. 

Ja tietysti kuten kaikki ilmastoraportin lukeneet sitä, mitä tämä kaikki tekee ympäristölle. Ja etenkin sitä, että eläinten syönnin lopettaminen on välttämätöntä.

Löydät blogin myös Instagramista. (InstaStoryn puolella vilahtaa myös rapsutushetki <3).

Olen viikon ajan saanut luontevasti ujutettua rauhallisen aamujoogan päiviini ja se tuntuu luksukselta. Yksi viikko ja tila lapaluideni välissä on väljempi, ryhti pysyy ylväämpänä kauemmin, hartiat ovat laskeutuneet normaalimmalle uralle ja niskan kiertorata tuntuu laajemmalta.

Tänään luentoni alkoi vasta keskipäivältä, joten laitoin herätyskellon soimaan mahdollisimman myöhään antaen mahdollisuuden herätä ennen sen soimista. Tuntuu niin ihanalta, kun on jo peseytynyt ja joogannut, kun kuulee herätyskellon soivan. Elää vähän kuin ajattomassa tilassa. 

Asuntomme seinät olivat peittyneet lämpimään keltaiseen valoon, että tietämättä vuodenajasta olisin lähtenyt ulos hihattomassa paidassa. Sen sijaan laitoin lämpimän neuleen päälle hupparin, paksun huivin ja lapaset ja nauroin, kuinka Niken erittäin hengittävät kenkäni ovat nyt jo hieman liian paljon ilmaa läpipäästäviä – vaikka muuten oli lämmin, varpaissa kiersi viima.

Ei ollut enää aikainen aamu, melkein kello kymmenen, mutta kuura oli laskeutunut kasvien ja lehtien pintaan, halla oli läpikäynyt pellot ja pikkuhiljaa väistymässä auringon tieltä. En ole ikinä kokenut puiden yksityisiä sadealueita – jäätyneet lehdet sulivat ja tippuivat puun juurelle, eikä taivaan pilvillä ollut mitään tekemistä asian kanssa. Olin juuri sellainen hömelö tyyppi, joka käveli puiden ali kasvot kohti oksia ja nauroi tilanteen absurdiudelle (vaikka eihän siinä mitään absurdia ollut).

Muutenhan tämä syksy ei ole tuntunut hellältä, mutta ajattelin tehdä siitä sellaisen. Tai olla taistelematta ei-helliä tilanteita vastaan. Mitä siitä, että töissä on käytävä ja opintoja edistettävä? Nautin niistäkin suurimmilta osin, vaikka viime kuukausi on ollut todella stressaava. Mutta onhan päivissä muutakin. Yhä useammin muistan hengittää, juurtua hetkeen ja kokea ne epämiellyttävätkin tunteet arvottamatta niitä. Ja ne hetket, joita ei tarvitse suunnitella, organisoida ja aikatauluttaa, voi elää juuri niin kun siinä hetkessä tuntuu. Itse ajaudun useimmiten laittamaan ruokaa, siivoamaan, lukemaan, kirjoittamaan, ulkoilemaan, joogamaan tai makaamaan piikkimatolla. 

Siinä se syksyn hellyys on. Tai ehkä myös koko elämän hellyys.

Löydät blogin myös Instagramista.

Heräsin jo kahdeksalta auringonvaloon (ja monen eilen nautitun viinilasin jälkeiseen tunteeseen kehossani). 

Avasin makuuhuoneen oven, päästin Jupiterin sisään ja hän köllähti vatsalleni kehräämään puoleksi tunniksi, mikä on maailman ihmeellisin asia täällä meidän kissataloudessa. Ei ole ikinä ennen viihtynyt sylissä noin kauaa ja hän on kuitenkin jo melkein neljävuotias! 

Jupi oli tänään muutenkin jotenkin erityisen hyvällä tuulella tai halusi kokeilla rajojaan, sillä kävi toinenkin juttu aivan ensimmäistä kertaa elämässä. Aina kun lähdemme ulos, kannan hänet takaovelle saakka, sillä muuten siinä matkassa menee puoli tuntia, jos edes päästään ulos asti. Mutta tänään, oi tänään hän meni ja käveli itse ulos rappukäytävään ja pienen ihmettelyn jälkeen kolmen kerroksen portaat alas ja ihan ulos saakka (todistusaineistoa löytyy Instastoreissa). Ja viidessä minuutissa! En pääse yli tästä, paljon kivempi lähteä lenkille tällä lailla.

Palattuamme kotiin J oli tehnyt meille hash brownseja, joiden kaveriksi paistoin punaista lehtikaalia - simppeliä ja ravitsevaa.

Muutenkin on ollut niin ihana viikonloppu, että näin lempipäivänäni olen vain hykerrellyt menemään.

Olemme eläneet pizzalla, johon itse teen aina pohjan ja J kastikkeen. Tällä kertaa kastike muhi liedellä melkein kaksi tuntia ja sen huomasi mausta – aivan taivaallista. Täytteiksi itsetehtyä cashew-juustokastiketta, punasipulia, herkkusieniä, paistettua munakoisoa ja päälle rucolaa, basilikaa ja paahdettua lehtikaalia. Täysi kymppi.

Eilen olimme kylässä ystäviemme luona, joimme kuohu- sekä punaviiniä ja pizzansyönnin jälkeen pelasimme Carcassonnea ja Trivial Pursuitia yömyöhään saakka. Nauratti, kuinka ihka ensimmäinen kysymys koski Užupista ja missä kaupungissa se sijaitsee. Luulin, että kuulin väärin ja puhutaan Uzbekistanista tai muusta sen kuuloisesta, koska Užupis on niin lähellä omaa sydäntä ja elämää, että ei vain voinut olla satunnainen kysymys ensimmäisessä kortissa! Mutta kyllä se oli, Vilnan keskustassa sijaitseva Užupin tasavalta. Tätini asui siellä ennen ja jos käytte Vilnassa, on todellakin piipahdettava tuolla kodikkaassa, rosoisessa ja taiteilijoiden suosimassa kaupunginosassa.

Aurinko on lämmittänyt parvekkeen, tuntuu ihan kesältä. Löhöän meidän papasan-tuolissa ja syön Ässä Mixejä ensimmäistä kertaa tänä vuonna. J kävi kaupassa ostamassa meille vähän herkkuja ja oli tarkistanut, että entisissä lempikarkeissani ei ole käytetty liivatetta, mutta tietysti näissä on E120-väriainetta, joka on tehty kuivatuista naaraspuolisista kokenillikirvoista. Ennen ajattelin, että vegaanit jotka kiinnittävät huomiota tällaisiin asioihin ovat turhan ehdottomia ja tiukkoja, mutta nyt en näe, miten oma muutaman minuutin makuelämys olisi kenenkään elävän olennon elämän arvoista. Ei se vaan ole. Mutta näiden sanojen jälkeen myönnän, että tässä asiassa en ole vielä täysin tarkka, opettelen vasta. Kuitenkin jokainen ostopäätös on valinta ja mielelläni laitan rahani muihin tuotteisiin, jotka käyttävät värjäykseen esimerkiksi punajuurta.

Voisi vielä lähteä metsäkävelylle ennen auringonlaskua, mukavaa alkuviikkoa!

Löydät blogin myös Instagramista.