11 tuntia Helsingissä (ennen 530km automatkaa..)

Saavuimme eilen Liettuaan, mutta uskokaa, ettei Kalifornian kertomukset ole lähelläkään loppua. Kaikki hiljalleen, ajallaan, pakottamatta.

Matka oli rankka ja toisaalta taas helpompi kuin voisi kuvitella.

Ajoimme lauantaina pari tuntia Grass Valleysta San Franciscoon, josta lensimme Kööpenhaminan ja monen aikavyöhykkeen kautta Helsinkiin. Olimme perillä noin puoli kahdeksalta illalla sunnuntaina ja sen lisäksi, että piti pakata, peseytyä, syödä ja nukkua ennen aamukuuden lähtöä, menin katsomaan yhden rakkaimman ystäväni vastasyntynyttä vauvaa.

Ja voi sitä ihmettä. Kuinka pieni ihminen voi olla niin kaunis ja henkeäsalpaava? Ja miten voi rakastaa niin paljon, vaikka ei ole ollut vielä edes katsekontaktia? Olen niin onnellinen ja otettu, että pääsen tutustumaan häneen tämän ensihetkistä saakka.

Ajoin ystävältäni kotiin Prisman kautta, kun kaverini, joka asuu Australiassa, soitti minulle. Hän oli katsonut Instastorejani ja ollut ihmeissään, että olinkin Suomessa kahden matkan välissä. Oli hänen viimeinen päivänsä Helsingissä, joten olihan meidän nähtävä! Hän tuli poikaystävänsä kanssa moikkaamaan ja tämä viisituntinen ilta kotiperällä muotoitui aika mielettömän ikimuistoiseksi.

Aamulla heräsimme puoli neljältä aivan täysin jetlagin vuoksi, tein illalliseksi tarkoitettua kaurakermaista sieni-kesäkurpitsapastaa aamupalaksi ja otimme lautan Tallinnaan. Siitä sitten 530 kilometriä autolla Vilnaan. 

Vaihdoimme kuskia, kun toinen meinasi nukahtaa ja haimme kahvia sekä Liettuan rajan ylitettyämme paahdettuja ja suolattuja auringonkukansiemeniä. Hymyilin taukoamatta, kun tuijotin silmät väsyneinä viiruina liehuvaa Liettuan lippua, sadetta lupaavia pilviä ja haikaran pesiä.

Ihanaa olla kotona.

Löydät blogin myös Instagramista.