teekuppeja, kissa ja kani

Suomessa varttuneena siinä on jotain maagista, kun voi istua lasittamattomalla parvekkeella vain muodollisuuksien vuoksi pidettävät vaatteet yllä, tuntea lämpimän tuulen sivelevän ihoa ja istua vaan, ilman huolta kylmyydestä. Joka ikinen kerta se tunne huuhtoo yli koko kehon ja mielen, se kiitollisuuden tunne mikä sitä seuraa on aivan hullun voimakas. Tässä minä olen, osana ympäröivää luontoa, eikä minun tarvitse kuorruttaa itseäni vaatekerroksilla sopeutuakseni elämään tässä ja nyt. 

Istun parvekkeella ja mietin, onko kaikilla vaatteensa pyykkinarulla kuivaavilla henkilöillä pyykkipoikajäljet kankaassa. Omat mekkoni ja alusvaatteeni ovat ainakin saaneet osansa, pidän niistä merkinnöistä oikeastaan yllättävän paljon. Alakerran pihassa loikoilee isoin musta kissa, jonka olen ikinä nähnyt, ja sen vieressä pieni valkoinen kani. Näin heidät eilenkin, siinä ne vaan ovat ja elävät jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä, että just näin on hyvä. Vaikka olen viisi kerrosta heitä ylempänä, puhelen heille ja neljä korvaa kääntyy samanaikaisesti ääneni suuntaan, kissalla on smaragdinvihreät silmät. 

Olen ikävöinyt suuria teekuppeja ja ylipäätään omien teepussien hauduttamista. Airbnb asuntomme on i-ha-na, keittiö ja parveke ovat yhteisessä käytössä, mutta olemme olleet asunnossa yksin koko aamun. Toinen kuppi menossa ja tämä aamu näyttää venyvän pitkälle iltapäivään. Matkustamisessa ja vapaapäivissä on mielestäni parasta se, että menoja voi muuttaa oman mielen mukaan ja on täysin ok istuskella parvekkeella koko päivä, eikä mennä katsomaan nähtävyyksiä.

– GG