Carmel Valley ja aamu, joka sai sydämen lyömään hitaammin
Patja on täydellisen kova, peitto paksu ja lakanat pellavaa.
Lämmin, kellertävä valo ujuttautuu seinille puisten sälekaihtimien kautta.
Talo on hiljainen.
Kuulen kahvinkeittimen menevän päälle yläkerrassa ja askelia – sellaisia, joita yritetään vaimentaa, jotta ei herättäisi muita.
Haen lasin vettä, vaihdetaan muutama verkkainen sana, käydään kävelemässä ulkona. Naapurit ovat täällä Carmel Valleyn laaksossa melko kaukana, kuulen hailean äänen auton moottorin käynnistyessä.
Lempipaikkani terassilla on mintunvärinen vanha lifeguard-tuoli, josta näkee kätevästi kaiteen yli kymmenien ja kymmenien kilometrien päähän. Siinä istuessaan tuntee olevansa pienen pieni osa maailmankaikkeutta. Sellainen oleellinen osa, mutta jonka ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin vain virrata elämänvoiman mukana.
Vieno tuuli kasvoilla ja hiuksissa, varpaita lämmittävä aurinko.
Edessä maan, kasvien ja puiden sadat eri sävyt. Kuumien puiden lehtien ja heinän tuoksu on niin paksua, että jokainen henkäys on kaikki, mitä siinä hetkessä on.
Jos ei tuntuisi niin ihmeelliseltä ja luontoon, maailmaan yhteenkuuluvalta, näkymä kukkuloiden huipulle olisi melkein huimaava.
Istun ja olen. Katson ohikiitäviä haukkoja ja kuuntelen Kalifornian viiriäisiä.
Löydät blogin myös Instagramista ja Bloglovinista.