Jane, simpanssit ja sosiaalinen häpeä
Kävelen Kaisaniemen metroasemalla uuden ystäväni kanssa. Syön leffapoppareita punaisesta kartonkilaatikosta, puhumme simpansseista ja lämpimästä valosta.
Kävimme juuri katsomassa Jane-elokuvan DocPoint-festivaaleilla. Se oli upea. Kaunis. Inhimillinen. Monenlaisia ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä. Samaistun niin monessa asiassa Janen elämään ja ajatusmaailmaan, etenkin lapsuusvuosiin. Ensimmäistä kertaa Suomessa näin koko salin taputtavan elokuvan loputtua.
Vasta kun seuralaiseni lähti ja jäin yksin metroon, huomasin kuinka vahva minusta lähtevä popcornin tuoksu on. Ja huomasin, kuinka minua ei kiinnostanut se. Se mikä kiinnosti, oli havainto siitä, kuinka ailahtelevainen oma mieli on – kun jää yksin ilman ”turvaa”, sitä kuvittelee kaikenlaisia häpeän aiheita itselleen.
Sosiaalinen häpeä. En ole ikinä käyttänyt tätä termiä ja olen niin onnellinen, että leffaseuralaiseni sanoi sen tänään ääneen. Kuulemma minulla ei ole mitään sosiaalista häpeää, kun esimerkiksi jään katsomaan lopputekstejä ja lähden aina salista viimeisenä ulos. Mutta pyh, voisinpa ottaa tuollaisen kohteliaisuuden vastaan, näitä sisäänrakennettuja sosiaalisia paineita ja häpeän aiheita on paljon, ja vuosi vuodelta alan nauttia, suorastaan rakastaa niiden purkamista.
Smash, on ok kävellä yksin kadulla ja nauraa ääneen (esim. Podcasteille, kaverin viesteille, hassun näköiselle linnulle).
Fuck it, voin sanoa tuntemattomalle kehun (tai että hänellä on ripsaria poskessa), koska miksi ei?
Boom, yritin vartin verran keksiä tähän jotain kolmatta esimerkkiä (koska kaksi näyttää aika tyhmältä tässä tilanteessa), mutten keksi. Ehkä myöhemmin.
Jään pois metrosta, bussiin on vielä yhdeksän minuuttia. Kävelen muutamia bussipysäkkejä eteenpäin, ulkona on kylmempi kuin aamulla. Unohdin hanskat kotiin, joten vaistomaisesti laitoin kädet taskuihin, mutta yhtä vaistomaisesti muistin äidin sanoneen pidettävän ainakin yhden käden ”vapaana”, jottei löisi päätään liukastuessaan. Tunsin taskussani ylijääneen koirankakkapussin ja kävelin loppumatkan neonvihreä kakkapussi käteni ympärillä. Koska ketä kiinnostaa. Ja oikeasti, se vähän suojasi pakkaselta.
Disclaimer: edelleen häpeän herkkukasan ostamista kaupassa (ostan aina muutaman vihanneksen samaan aikaan, ettei näytä niin pahalta) ja laulamista muiden kuullen. Ja saatan pidättää hengitystäni, jotta kanssamatkustajat eivät huomaa kuinka hengästynyt olen juostuani bussiin.
Mitä sosiaalisen häpeän aiheita sinulla on?