kun mieli on synkkä ja keho seuraa perässä

Minulla oli suuret suunnitelmat tälle sunnuntaille.

Aioin heti herättyäni astua joogamatolle, herätellä kehoa ja tehdä pitkästä aikaa intensiivisen harjoituksen. Sitten suunnittelin syöväni (myös erittäin pitkästä aikaa) mansikkaista tuorepuuroa, tekeväni yhden luentopäiväkirjan ja imuroivani. Iltapäivällä olisi toinen R&A leffa tiedossa, se, jossa näyttelee Juliette Binoche. 

Heräsin kuitenkin mieli ja keho synkkänä. Eilen illalla suunnittelemaani hikiseen aamujoogaan ryhtyminen vei puolitoista tuntia, eikä keho enää kaivannut hikeä ja energiaa (tai kaipasi, mutta siitä ei ollut siihen), joten kuuntelin kehon tuntemuksia ja liikuin matolla sen tahtiin. Se tuntui ihanalta, mutta mielen tahmeus ei siitä väistynyt.

En saanut itseäni tekemään mitään. 

Makasin sängyllä, makasin sohvalla, seisoin tiskivuoren edessä, mutta päädyin kuitenkin kolmeksi tunniksi (!) selailemaan muiden ihmisten elämien palasia sosiaalisessa mediassa. Tiesin, että pienenkin asian hoitaminen saisi aikaan enemmän tekemistä, mutta kehon ja mielen mustuus imaisi kaiken toivon omasta kyvykkyydestä tehdä mitään. Tuntui kuin olisi ollut henkisesti halvaantunut, iso möykky rintalastan alapuolella painoi elintärkeät ruumiinosat käyttökelvottomiksi.

Itsepuhelun ja itsensä suostuttelun jälkeen lähdin ulos, mikä auttaa aina. Siis aivan joka kerta. Pyöräilin pellon halki, kävin rapsuttamassa Alfia, joka oleskeli äidin kanssa auringossa, makasin kalliolla ja pikkuhiljaa kaikki oli taas hyvin. Kotiin palattuani sain puolessa tunnissa tehtyä valtavasti asioita ja loppupäivästä muotoutui ihanan rentouttava ja toiveikas. Yritänkin nyt muistaa ja muistuttaa, että yleensä omat ongelmat ja ahdistuksen aiheet helpottavat tai lähes kaikkoavat, kun asettaa itsensä hetkeksi luonnon keskelle, ilman mitään oletuksia elämästä.

Keveitä ajatuksia ja askelia uuteen viikkoon!