Lassenin kansallispuisto – yö takakontissa ja neonvihreää sammalta

On ensimmäinen heinäkuuta ja olemme matkalla kohti Lassen Volcanicin kansallispuistoa (Lassen Volcanic National Park). 

Aivan ihanaa aloittaa uusi kuukausi olemalla täysin luonnon ympäröimänä. On Kalifornian reissumme loppupää, joten olemme melko rahattomia ja päätämme ekaa kertaa yöpyä autossa, emmekä hankkia majoitusta. Lainaamme vanhempien Subarua, J petaa meille sängyn ja on niin siistiä matkustaa tietäen, että takakontissa voi aina nukkua, että minun tekee mieli hankkia paku ja lähteä kiertämään maailmaa.

Ajamme metsän halki pohjoiseen, vierellä solisee purot ja tunnin päästä alkavat näkyä vuorenhuiput. Se on yksi pienimmistä kansallispuistoista ulkomailla, jossa olemme käyneet (verrattuna esimerkiksi Yosemiten, Zionin ja Triglavin kansallispuistoon), emmekä olleet itse asiassa ikinä kuulleetkaan siitä, vaikka se oli vain muutaman tunnin päästä J:n vanhemmilta (to be fair, he olivat vasta muuttaneet sinne).

Puisto on ihanan sympaattinen ja ihmisiä merkittävästi vähemmän, kuin noissa aiemmin mainitsemassani kansallispuistoissa.

Näkymät ovat mielettömät. Metsä on tiheää, syvää ja sitä jatkuu silmänkantamattomiin. Kirkkaan sinisiä, jääkylmiä järviä, kuumia lähteitä geotermisellä alueella ja niin päätähuimaavat tiet jyrkänteen reunalla, että nopeusrajoituksia on helppo noudattaa. 

Puiden runkoja peittävä sammal on neonvihreää, ilma on juuri sopivan viileää (eli reilu 20 astetta, verrattuna kotipaikkamme yli 30 asteen helteisiin) ja aurinko tuntuu ihanalta. Koska puisto on melko pieni, sopivan pituisia merkittyjä polkuja ei ole ihan hirveän paljoa. Haluamme tehdä sen suosituimman, Kings Creek Falls –reitin, mutta toisin kun valtaosa kulkijoista, menemme pidempää polkua, josta olemme todelle kiitollisia. Pieni ihmistungos nimittäin vaihtui hiljaisuudeksi ja pääsimme melkein alastonuinnille järveen (mutta ei sitten kuitenkaan, kun jokin ryhmä tuli paikalle juuri kun riisuimme vaatteita).

Polun kohokohta oli vesiputous, tai no itse asiassa tykkäsimme itse enemmän vähän ylävirrassa olevasta nopeasti liikkuvasta virrasta, yhtä kaikki liikkuva vesi on kaunista ja kohina rauhoittavaa. Meditoimme hetken veden varrella ja söimme eväitä ennen paluumatkaa.

Iltapäivällä kävimme vielä katsomassa Manzanita-järveä ja olimme iloisia, ettemme majoittuneet siellä päin – ihan valtavasti ihmisiä ja järvi oli todella matala ja likainen. Söimme eväitä rannalla, samalla tasolla veden kanssa ja linnut tulivat jatkuvasti kerjäämään ruokaa. Näimme kirjolohia hyppimässä veden pinnan halki ja kotkan liitämässä päidemme yllä.

Kuten niin usein, auringonlasku oli upea lopetus ihanalle päivälle. Saavuimme paikalle puoli tuntia liian aikaisin, joten istuimme suurelle kivelle ja tuijotimme kaukaisuuteen. Horisontti värjäytyi hitaasti, paksuin siveltimenvedoin ja miljoonat hyttyset olivat ainoa ääni, jonka kuulimme. 

Joskus sellaiset melkein kärsimyksen rajoilla olevat nautinnon hetket ovat parhaita – kun kauneus on ylitsepääsemätöntä ja paljailla nilkoilla kymmeniä hyttysiä.

Löydät blogin myös Instagramista.