matkablues

gg and the moon

Nyt se iski.

Se yksi iso möykky tunteita, joita ei järkisyistä pitäisi olla, mutta siellä ne vaan kaivertavat vatsalaukkua, rintaa ja mieltä. Suru, että aika menee nopeasti. Ikävä paikkoihin, joissa on jo käynyt ja joista lähtenyt. Koti-ikävä, mutta samalla vastahakoisuus palata arkeen. Nostalgia jo menneistä päivistä. 

Ihan kamala olo.

Olemme reissanneet nyt 33 päivää, ja yhdeksän vielä jäljellä. Järjellä ajateltuna tiedän, että se yhdeksän päivää on enemmän kuin viikko, joka on jo itsessään aika pitkä loma-aika. Kuitenkin tuntuu, että matkaa on jäljellä vain murto-osa. Kai sitä tottuu reissuelämään ja tulee ahneeksi vapaudelle ja uusille kokemuksille?

Toisaalta, saan tämän tunteen aika usein, yhdenkin päivän reissuilla. Kiinnyn paikkoihin, ihmisiin ja niiden luomiin tunnetiloihin helposti, enkä halua päästää irti. Tämän takia tunnen olevani kotonani missä päin maailmaa, ja samalla, harvoin, olevani täysin koditon. Olen syntynyt Liettuassa, jossa puolet suvustani asuu, olen puoliksi ukrainalainen, joten toinen puoli suvustani on Ukrainassa ja olen asunut koko ikäni Suomessa. Nyt iso osa sydämestäni on Kaliforniassa, mistä J on kotoisin. Ja siihen päälle kaikki maat, joissa olen yöpynyt ja rakastanut. 

Huh.

Tunne luo ympärilleni fiiliksen, että elisi ja olisi vähän sumussa, mikä taas ärsyttää, kun ei halua missata hetkeäkään jäljellä olevasta ajasta. Yksi iso tunteen laukaisija on ollut siirtyminen tänään seuraavaan maahan, joka on myös viimeinen kohteemme.

- GG

Kommentoi