Matkamaanantai: Hetki ennen aamuseitsemää

Pacific Grove, Kalifornia 10/2017

On neljännen lomayömme aamu ja kello on lähemmäs kuutta, kuin viittä, mikä tuntuu edistysaskeleelta. Rintalastan alla tuntuu painetta, en osaa paikantaa syytä, mutta tekee mieli itkeä. 

Makaan tunnin sängyssä – oletteko huomanneet, kun vaan makaa ilman mitään ajatuksia, aika menee todella nopeasti. Ainakin silloin tällöin. Huoneessa on helvetin kylmä, kalifornialaiset talot on rakennettu eristämään lämpöä, ja kotimme lämmityssysteemi on ollut rikki siitä asti kuin saavuimme tänne. Minulla on jatkuvasti epämukava olo, en pysty kylmyydestäni rentoutumaan ollenkaan.

Kello 6.47 nousen ylös, tiedän sen siitä, että tarkastin auringonnousun ajan, mikä tapahtuisi tasan kahdenkymmenen minuutin päästä. 

Toivon salaa näkeväni valaita, mutta ajattelen päämääräkseni auringonnousun näkemisen, sitten en pety niin paljoa. Kävelen samalle rannalle, jolla eilen katselimme auringonlaskua ja piilossa olevaa täysikuuta, kun tajuan, ettei auringonnousu voi tapahtua samassa ilmansuunnassa, kuin auringonlasku. Kävely kallioiselle, upealle rannikolle vie vain kymmenen minuuttia J:n lapsuudenkodilta – kuvitelkaa, että ihmiset kävelevät, ajavat ohi, lenkkeilevät ja kävelyttävät koiria näissä maisemissa. Tunnelma on aina hitusen dramaattinen, koska muodostuvat aallot hajoavat teräviin rantakiviin, verrattuna esimerkiksi Los Angelesin rantoihin, jotka huokuvat syvää rentoutumisen tilaa. 

Vaikka en näe itse auringonnousua, taivas on kauttaaltaan pastellisävyjä. Hennot vesivärimäiset laineet täysikuun molemmin puolin ja sen alla. Pelikaanien parvet rantavesissä, syöksyen aaltoihin syödäkseen aamupalaa. Valaita ei näy, vaikka en tosin yritä niitä etsiäkään. Katse harhailee ja silloin tällöin huomaan tuijottaneeni samaan pisteeseen monen hetken ajan. Aallot pauhaavat, kaupunki nukkuu, satunnainen lenkkeilijä juoksee selkäni ohi, mutta monen kymmenen metrin päästä. Olen kävellyt kauemmas polulta ja nauranut ääneen linnunkakan määrää näillä kivikoilla.

Huomaamatta meren synkkyys alkaa rakoilla, kun auringonsäteet valaisevat aallonharjat lempeän keltaisiksi. Aurinko on noussut puiden takaa muidenkin, kuin itärannikon nähtäväksi. Ulkona on lämpimämpää kuin makuuhuoneessani, mutta olen jäädyttänyt takapuoleni istuessani. Hyvästelen kuun, joka alkaa hälvetä päivän tieltä.

Jatkan matkaa.

 

Jos haluat, seuraa Bloglovinissa tai paina sydäntä!