Kuukauden ensimmäiset sanat
Istun keltaisella joogamatollani, nimensä mukaisesti se on sävyltään sahraminkeltaista, mutta äitiäni se muistutti mangon sisimmästä. Söimme elämämme parhaita mangoja aamiaiseksi joka päivä, kun olimme Lissabonissa, mikä on sinänsä aika hassua, kun niitä ei siellä kasva.
Saavuimme kylmään ja kauniiseen Suomeen viime yönä. Joka kerta kotiin lentäessään sitä huomaa hämmästelevänsä, kuinka harvakseltaan meidän maassamme on asutusta. Himmeitä, kellertäviä valoja ripoteltu metsien ja hankien juureen.
Tilaa hengittää, vaikka vielä Portugalin kevääseen tottuneet keuhkot kärsivätkin sisäänhengityksestä.
Kun lähdimme reissuun kymmenen yötä sitten, säätiedotus lupasi koko matkamme ajaksi ukkosmyrskyä. Ja koko ajan nautimmekin auringosta. Iho oli hämment nyt mutta innoissaan auringonsäteistä, hartioiden kireys katosi jonnekin vihreyden ja pastellitalojen väliin.
En ole kirjoittanut kuukauteen.
Otin muistikirjani ja tietokoneeni mukaan, enkä avannut kumpaakaan. Kamera eksyi käsiini sitä useammin.
Meditoin.
Hengitin.
Hymyilin tuntemattomille ja herkistyin huomatessani, että hymyyni vastattiin joka ikinen kerta.
Tänään olen vienyt matkalaukun kellariin, pessyt pyykkini ja laittanut orkideat kylpemään, sillä en tehnyt sitä lähtiessäni. J oli tuonut tervetuliaseksi valkoisia ruusuja vaaleanpunaisine reunoineen.
Tunnen olevani rakastettu, tiedän olevani se rakkaus itse. Sitä vielä haparoi, luottamus ei ole vankkamaton, mielen oikut vaikuttavat hyvinvointiini päivittäin, mutta yhä useammin opin tarkkailemaan ajatuksia sillä lailla sivusta. Ylianalysoijasta tällaiseen, tuntuu niin oikealta.
Mikään ei ole muuttunut, kaikki on muuttunut.
