Sanoisin, että mennyt viikonloppu on pitänyt sisällään kaikki mahdolliset eri tunnetilat. 

Ensinnäkin, joskus torstain ja perjantain välimaastossa polkupyöräni varastettiin. Meidän maailman rauhallisimmalta alueelta, suoraan pihasta. Kahdella lukolla vartioitu pyörä. Minulta ei ole ikinä varastettu mitään (paitsi järjestelmäkamera viimeisenä reilipäivänäni viisi vuotta sitten, mistä otan syyt täysin [melkein] itselleni), ja tuntui, että varas oli ylittänyt rajan viemällä pyöräni minun rakkaasta pihasta. Tai olisi helpompi hyväksyä, jos se olisi kadonnut kaupan edessä tai rautatieasemalla.  Mutta hän kävi meidän ulko-ovella, rikkoi lukot ja meni menemään rakkaan Elinani kanssa. Raivostuttaa ja surettaa. Kyllähän pyöriä pöllitään ihan pirusti, mutta omalle kohdalle sattuessa tilanne tuntuu kyllä ihan eriltä. Samana päivänä olin myös hieman ahdistunut käyttötilini summasta, tässä kuussa menot ovat olleet ehkä tuplasti suuremmat kuin tuloni, enkä ole vielä reissun jälkeen saanut palkkaa. Taisin vielä myös iloita J:lle, kuinka olen juuri ottanut tavaksi ensimmäistä kertaa tänä kesänä pyöräillä päivittäin ja kuinka r a k a s t a n pyörääni. Heippa sitten vain.

Seuraavana päivänä jätin itkemisen sikseen ja yritin kovasti päästää kaikista pyörän aiheuttamista tunteista irti. Istuin katsellen merta ja metallista ja kumista valmistettu ajoneuvo alkoi vaikuttamaan melko pieneltä ja merkityksettömältä tässä maailmassa. Kaikki on hyvin. Sitten menin töihin, hymyilin asiakkaille ja sain kutsun yhden yön mökkireissulle. Kaikki oli vielä paremmin. 

Illalla päätin yöpyä kotona sen sijaan, että olisin koiran kanssa hengailun jälkeen jäänyt vanhemmille, joten kymmenen jälkeen aloin kävelemään kahden pysäkinvälin matkaa kotiinpäin. Ilta oli hieman viileä ja sininen valo sai lehtipuut näyttämään synkän eleganteilta. Olin innoissani Orange is the new Blackin katsomisesta ja valvomisesta yli keskiyön. Kävelin, katseeni harhaili horisontissa ja yhtäkkiä se pysähtyi näkyyn, jossa J pyöräilee leveä virne kasvoillaan tuntemattoman näköisellä pyörällä eteeni. Mitä. Tämä. On. Olin täysin sanaton ja oikeasti, kliseisesti sanottuna täysin puulla päähän lyöty. J oli kahdentoista tunnin työpäivänään ehtinyt etsiä Tori.fistä minulle pyörän, noutanut sen lähikaupungista ja ajoittanut minua vastaan pyöräilyn sekunnilleen. Tämä oli kaunein ele, mitä minulle on aikoihin, ehkä koskaan, tehty. Pyörä on pari vuosikymmentä vanha sinivalkoinen Jopo ja siihen hankittu erittäin painava turvalukko, jota kuulemma ei noin vain sahata poikki. Ai että. Kiitos rakas, olet yksinkertaisesti paras.

…jouduin myös lupaamaan, että en enää ikinä itke materian katoamista niin verisesti. True dat.

– GG