Sunnuntai on ollut vuosia lempipäiväni, jos sellaista ylipäätään on edes fiksua valita. Sunnuntai kuitenkin aina tuntuu heti aamusta sunnuntailta – askel on hitusen kepeämpi, keho ja mieli haluavat yhdessä vetreytyä, tekee mieli siistiä koti ja pestä hiukset, vaihtaa lakanat. 

Tänään heräsin ilman herätyskelloa, join ison lasin vettä ja hain joogamattoni. J oli herännyt aikaisemmin katsomaan baseballia ja päätin mennä aurinkoiselle parvekkeelle joogaamaan. Yleensä joogaan olohuoneessa ja J laittaa pelin pyytämättä äänettömälle, mistä koen silloin tällöin huonoa omaatuntoa, vaikka se on vain niin ihanaa ja huomaavaista. Kuitenkin pyysin J:tä lukitsemaan minut (ja kasvien seassa lepäävän kissan) parvekkeelle ja siellä minä hengitin ja herättelin kehoani. Sillä aikaa kun olimme reissussa, naapuriimme on muuttanut uusi henkilö, joka on osoittautunut todella äänekkääksi. Tämä rouva puhuu aamusta iltaan puhelimessa, erittäin, erittäin kovaäänisesti. Tämä taustamelu oli niin hyvää harjoitusta sille, ettei anna ympäristön vaikuttaa omiin tunteisiinsa ja läsnäoloon. Niin hemmetin vaikeaa.

Shavasanan jälkeen tunsin palavaa halua lähteä vielä lenkille lähimetsään, juoksin ja ympäröivä maailma tuoksui kesältä ja lämpimiltä lehdiltä. Olin pakahtua. Pakahtua siitä tunteesta, kun saa liikkua ulkoilmassa, siitä, kun on tarve ottaa kuulokkeet pois korvista, jotta kuulisi tuulen huminan ja pään yläpuolella liitävät linnut. Löysin itseni nurmikolta, meditoin ja juurruin maahan, sitten makasin ja tuijotin taivasta ja heiluvia puita. 

Tällä viikolla metsä on kutsunut luokseen voimakkaammin kuin koskaan, menen sinne aina kun on vapaa-aikaa, aamulla, illalla, milloin vain. Siinä maatessa tuntui, että ei minun tarvitsisi edes käydä kotona, voisin vain olla täällä. En tiedä, olenko etsimässä sieltä jotakin. Vastauksia, rauhaa, hitaampaa elämää. Luulen, että näitä kaikkia. Ja joka kerta kun kävelen metsäpolkua kohti hiekkatietä, huomaan, että näitä kaikkia on imeytynyt soluihini.

Leppoisaa sunnuntaita!

– GG