Täällä on harvoin hiljaista.

Neljän aikaan pihamaan ja naapurin kukot heräävät ja herättävät omistajansa jatkaen armotonta kiekumista aamuyhdeksään. Mietin, onko ihan normaalia, että kukko kiekuu enintään viiden minuutin välein noin monta tuntia, onkohan se ihan kunnossa. Joka yö uneksin, että se on herätyskelloni ja nousen pimeään aamuun. Ilma on vielä viileä, tykkään maata ohuen lakanan alla aamun kajossa, ilman kiirettä minnekään. Kuudelta soivat kirkonkellot ja lopettavat vasta 6.04. Olemme kaukana katuvaloista ja supermarketeista, mutta täällä on meluisampaa kuin omalla kotikadullani Helsingissä.

Istun suuren pihan terassilla, harvoin valitsen varjoisen paikan, mutta keskipäivä Kroatian sisämaassa on melkein epämiellyttävän kuuma. Oikealla puolellani rengaskeinu liikkuu hiljalleen edestakaisin, vaikka hyppäsin siitä pois jo kymmenen minuuttia sitten. Hämähäkki näyttää levitoivan vaakasuorassa, kun se hiljalleen liikkuu seittiään pitkin puutolpasta toiseen. B&B, jossa majailemme on suloinen, jotain tämän tapaista haluaisin itsekin omistaa vielä joskus. Tunnen itseni onnekkaaksi, että olemme täällä juuri silloin, kun omistajat hankkivat tyttärelleen kissanpennun. Voisimme J:n kanssa tuijottaa sen hyppyjä ja kärpästen saalistusta tuntitolkulla. Meidän kissamme on jo niin iso, vaikka pentuajasta on vain alle kaksi vuotta. 

Eilen kävelimme ympäri Plitvicen järviä ja metsiä yli seitsemäntoista kilometriä, tänään päätimme lukea ja uida lähijoessa. J nukahti uudelleen ja minä haluaisin aamupalalle. Luulen, että tänään saan luettua loppuun kirjan, jonka aloitin reissun alussa. Huvittaa, että J on lukenut jo neljä kirjaa, kun minä yleensä katselen junassa maisemaa hänen lukiessaan. Luulen, että meillä on aivan liikaa kirjoja rinkoissamme. Kirjani lepää edessäni pöydällä, ruusunmarjateeni vieressä, ei tee mieli lukea ja on liian kuuma. Tai ehkä juuri täydellistä just näin.

– GG