Vaelsimme eilen kaksikymmentä kilometriä.

Se ei ollut täysin suunniteltu juttu, mutta ikimuistoinen retki siitä muotoutui. Kaupunkimme Tolmin sijaitsee aivan Triglavin kansallispuiston rajalla ja halusimme tehdä heti ensimmäisenä päivänä meidän reiteistä pisimmän. Ensimmäiset 4,5 kilometriä olivat pelkkää ylämäkeä; asfaltoitua, hiekoitettua, kapeaa, leveää tietä, you name it, mutta ylämäkeä. Oli kuuma ja viisauksissamme otimme mukaan vain yhden vesipullon, koska reitti näytti kulkevan jokea pitkin. Nauratti ja vitutti, oli rankin patikointihetki (ikinä) juuri silloin. Vesiongelma ratkesi, kun ostimme kaksi pulloa lisää, vaikka loppujen lopuksi emme edes avanneet niitä, koska pieniä puroja ja lähteitä löytyikin runsaasti.

Saavuimme mäen laella pieneen ja somaan Čadrgin kylään, jossa asuu 30 ihmistä. Mehiläispesiä, Tolminc-juuston (sitä oli meidän pizzassakin edellisenä iltana) valmistuspaja ja myyntikoju sekä luomuviljelyä. Siellä oli vahvasti säilynyt näkemys tasapainoisesta maataloudesta – maata saa käyttää, mutta ei hyväksikäyttää ja jos ottaa, niin täytyy myös antaa takaisin. En tiedä kuinka tämä alppilainen näkemys on oikeasti läsnä toiminnassa, mutta tuolla näytti kaikki olevan idyllistä. Kanoja suurella pihamaalla, aaseja mäkien rinteillä, lehmiä ja vasikoita yhdessä pellolla.

Vaelsimme vielä Žlejž-näköalapaikalle pienen polun verran, vaikka se tuntui ikuisuudelta. Näkymät olivat upeat. Siellä tönötti myös putkista väsätty instrumentti, joka kuulosti satumaiselta soidessaan. J päätti rakentaa semmoisen, kun joskus omistamme pihan. Otimme kengät ja sukat pois, istuimme kauemmas muurahaispesästä ja söimme ehkä ravitsemuksellisesti huonoimmat patikointieväät ikinä, edellisen päivän pizzajämät. Onneksi oli myös omenia ja itse sekoitettu trailmix, eikä pizza ei maistunut pahalta ollenkaan.

Puoleentoista tuntiin venähtänyt tauko elävöitti ja se pieni polku takaisin kylään tuntui niin paljon kevyemmältä ja lyhyemmältä kuin menomatkalla. Kissa nukkui raukeana heinäkeossa ja dober dan– tervehdys tuli toistettua yhä uudestaan ja uudestaan. Löysimme polun, jota meidän pitäisi seurata päästäksemme takaisin joen tasalle sieltä mäen päältä ja se pieni tallottu tie kulki peltojen, metsien ja valtavien nokkospuskien halki. Kuljimme, kuljimme ja melkein joenuoman saavutettuamme löysimme pienen, kauniin vesiputouksen. Riisuimme vaatteemme, kipusimme kömpelösti teräviä kiviä pitkin jääkylmään, puhtaaseen veteen. Se melu, joka putouksista lähtee, on niin meditatiivista. Vesi iskee paineella päänahkaan ja on vaikea olla haukkomatta henkeä siinä viileydessä. Sekunti sekunnilta keho tottuu ja antaa periksi, endorfiineja sormissa saakka, varpaat melkein tunnottomat, mutta hyvällä tavalla.

Ylitämme joen pientä riippusiltaa pitkin, se vähän keikkuu ja saan vahvoja muistikuvia yhdestä lapsuuden kesästä. Joen toisella puolella on pieni portti, jonka takana näemme kaksi vapaana kulkevaa lehmää – ah kuinka ihanaa. J miettii ääneen, jos lehmä voi olla aggressiivinen, jos hän hengailee yksinään vasikkansa kanssa. Niin se vähän näytti olevan. Vaikka näillä lehmillä oli kellot kaulassa, olimme täysin keskellä ei mitään, ja naurakaa tai älkää, lehmän silmät olivat aika hitsit vihamieliset. Siinä sitten pyrittiin kiltisti ohittamaan niitä ja äitilehmä teki todella selväksi, että hänen ja vasikan väliin ei mennä. Muistan lapsuuden Falkulla-farmin kesien opeista, että lehmät ovat painavia, eikä alle kannata jäädä. Pelotti vähän, vaikka samalla mietin kuvittelenko koko tämän aggressiivisuuden. Luotin kyllä intuitioon ja illalla google kertoi lehmien voivan olla aggressiviisia poikastensa kanssa ja hyökkäävän suoraan eteenpäin, mihin asentoon meidän lehmä yhä uudestaan palasi. 

Illalla olimme liian väsyneitä kokkaamaan, joten menimme pizzalle ja oluelle. Keskiyöllä palatessamme kotiin jäimme lukkojen taakse, koska majoittajamme oli laittanut oven lukkoon ja jättänyt avaimet oveen sisäpuolelta. Kokeilimme kaikenlaista, panikoimme punaisella vilkkuvaa akkua ja lopulta saimme apua alakerrasta sisäänpääsyyn. 

Pitkä, rankka, ikimuistoinen, kaunis, ihana, vituttava, upea päivä. Tänään juomme viiniä parvekkeella keskipäivällä ja punnitsemme, menemmekö pulahtamaan jokeen. Taivas tummeni äsken ja en malta odottaa sadetta ja ukkosta, rakastan. Ja se on myös hyvä tekosyy jäädä tähän parvekkeelle. 

Ihanaa viikonloppua! 

– GG