Zaragozassa sataa. Painava ilma ja kova tuuli on enteillyt tätä koko päivän, ja nyt taivas antoi viimein periksi. Sängyllämme on katettuna pieni illallispöytä. Valkoisella pyyhkeellä on tarjolla kypsää melonia, vielä lämmintä patonkia, makeaa paprikaa, vähän jamonia (koska Espanja), pari lasia Riojaa, kevätsipulia ja kolmenvärisiä kirsikkatomaatteja. Kattoon asti ulottuvat parvekkeen ovet ovat auki, ilma on raikas, taivas tumma ja valaistu Catedral-Basílica de Nuestra Señora del Pilar on meidän koko näköalamme.

Saavuimme eilen Zaragozaan ja nautin tästä kaupungin rosoisuudesta, vaikka rakastuinkin Valencian huoliteltuun ulkokuoreen. Valencia oli samaan aikaan todella uuvuttava ja äärimmäisen rentouttava. Se oli ensimmäinen reilikohteemme ja tuntui, että yhdessä reissaamisen haasteet käytiin läpi ensimmäisenä päivänä. Olemme matkustaneet paljon yhdessä ennenkin, mutta reppureissu sisältäen juna-aikataulut, bussit, pysäkit, monien majoituspaikkojen valinnat ja mielettömän vapauden aivan kaiken suhteen on ensimmäinen laatuaan. Todella, todella opettavaista – jokaisella reissulla tulee muutenkin mieleen ajatus, että pariskuntien pitäisi käydä reissaamassa ennen yhteenmuuttoa (tai naimisiinmenoa) 😀 Kompromisseja, joustamista, kärsivällisyyttä ja niin paljon suhteen vahvistumista, että en olisi osannut kuvitellakaan.

Lisäksi tuntuu, että kehosta ja mielestä on tullut paljon mukavuudenhaluisempia kuin ennen, esimerkiksi ensimmäisen reilun 10 tunnin yöjunareissun jälkeen nukuimme seuraavana yönä yli 11 tuntia… Kaksikymppisenä reilaamiseen verrattuna nykyään yksityinen huone kiinnostaa dormia enemmän, ei innosta elää päivästä toiseen juustosämpylällä ja nektariineilla (tosin pelkästään nektariineilla voisin elää aika vaivattomasti). Oikeastaan nyt kun muistelen, en silloinkaan säästellyt ruuassa, mutta söin vain yhden kunnon aterian päivässä, muuten kävin toreilla ja kaupassa ostamassa hedelmiä. Kirjoitan myöhemmin oman tekstin yksin ja yhdessä matkustamisen eroavaisuuksista, näitä on hauskaa ja mielenkiintoista vertailla.

Nyt on jo aamu, taivas on täysin kirkastunut, auringon lämpö on intensiivinen ja rakastava. Tuuli on vähän leppynyt, mutta olen onnellinen, että se ei ole lakannut olemasta. Istun meidän pienellä parvekkeella, mietin ehtisinkö avata oven ja hypätä takaisin sisään, jos tämä hutera ja kalteva taso yhtäkkiä päättää romahtaa altani. Ensimmäisenä iltana Zaragozassa muutaman oluen jälkeen ostamamme minikasvi Juan Pablo Francisco ”El Cactus” Goya hengailee kanssani auringossa ja toivon, että se selviytyy kuukauden rinkkaelämästä, ennen kuin se saa pysyvän kodin Helsingistä.

– GG