Herään seitsemältä hentoon auringonvaloon.

Talo on täysin hiljainen. 

Sellaista kumeaa hiljaisuutta en ollut odottanut, ottaen huomioon, että saman katon alla asuu tällä hetkellä viisi aikuista, yksi teini ja kolme lasta.

Kello on itseasiassa nyt jo yli kymmenen, mutta kaikki (paitsi töihin lähtenyt), nukkuvat edelleen.

Aamu on kaiken edellisten päivien jälkeisen matkustamisen jälkeen sielua sivelevä.

Makaan ensin puoli tuntia sängyssä ja selaan Vilnan vegaaniraflatarjontaa, sekä tallennan sijainteja Google mapsiin(okei, lähetän osoitteet J:lle, jotta hän tallentaisi). En ole yllättynyt, mutta silti hitusen pettynyt, ettei mistään löydy vegeversiota cepelinaksista, jotka ovat olleet lempiruokani aina ja ainiaan. Mummoni teki joskus kuusi vuotta sitten minulle soijaroiheversion (josta olin muuten täysin yllättynyt ja pohjattoman otettu) ja se toimi todella hyvin. Voisin tänä vuonna yrittää parannella versiota ja pitää cepelinas-kestit. 

Ruokaunelmoinnin jälkeen astelen terassille ja vaikka on vielä aikaista, aurinko tuo pienet hikipisarat hiusrajaan.

Meditoin. 

Jätän ajatukset, ihmiskunnan ongelmat ja identiteettini pois olemuksestani pidemmäksi aikaa, totun elämään ilman suuria tunnesiteitä.

Joogaan. 

Keho on matkustamisen jälkeen kankea ja alaselkä kipuilee, kun istun sohvalla. Avaan, kierrän, hengitän, kurotan, venytän ja vahvistan. 

Teen päälläseisonnan lasten kiipeilytelinettä vasten.

Tai itseasiassa en edes tarvinnut tukea, vaikka en ollut tehnyt seisontaa yli kuukauteen. Tuntuu hyvältä. Vahvalta ja kevyeltä.

Nurmikko on litimärkä aamukasteesta – asia, jota en tiennyt kaipaavani, kun oltiin kuivassa Kaliforniassa. 

Roska-auto ajaa kulman taakse, haen kirjan ja avaan sen, mutta päädynkin laittamaan kasvot ruohoa vasten. 

Ja tuntuu, että olen tehnyt kaiken, mitä elämässä voisi ikinä kaivatakaan.

Löydät blogin myös Instagramista.