Kello on varttia vaille yksitoista aamupäivällä. Istun hypärillä Cafe Artissa – ihana kahvila Turussa Aurajoen rannalla, ikkunoista tulvii paljon valoa. Kuuntelen pitkästä aikaa Sufjan Stevensiä ja hymyilyttää. Näistä pehmeä-äänisistä indie-miehistä tulee aina sellanen elokuvafiilis, missä voi käpertyä puoliksi elämänjanoon ja puoliksi itsesääliin. Kaikki on niin ihmeellisen kaunista ja haikeaa ja utuista. Tätä samaa mekaniikkaa suosittelen myös yöbusseihin, pitkän matkan juniin ja lentokoneisiin. Olo on kiireetön, rentoutunut ja onnellinen. Jokirannassa ihmiset pyöräilevät, ulkoiluttavat koiriaan, eläkeläiset pitävät toisiaan kädestä samalla kun hitaasti, hivenen täristen etenevät kohti kotia tai toria. On keskiviikko.

Mutta, koska olen minä: alati kiihkeä, aina valittamassa, aina sanomassa liikaa tai vihaamassa, en voi olla täysin tyytyväinen. Minua vaivaa ajatus. On vaivannut jo pitkään. Vaivannut niin paljon, että pyörin sängyssäni yöllä miettimässä asiaa, lähetän liian pitkiä viestejä aiheesta ystävilleni jotka tietävät jo asiasta ja ovat kanssani samaa mieltä, mutta silti jaksan kysellä ja raivota ja toivoa ja miettiä ja huutaa ja itkeä ja ihme T ELLÄ että että että että

Kuvitellaan sellanen skenaario, että tyttö tapaa pojan baarissa. Tyttö lähtee pilkun jälkeen pojan mukaan. Molemmat tiedostavat seksin mahdollisuuden, molemmat haluvat seksiä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti: tyttöä sattuu ja hän pyytää asennonvaihtoa ja/tai lopettamista. Poika ei suostu lopettamaan. Tai poika poistaa kondomin kesken seksiä, ilman tytön tietämystä ja samalla ilman suostumusta (tsekkaa stealthing). Tai jotain muuta ikävää, without-consent tapahtuu mistä tytölle jää kurja olo. Eikä kurjaa ole vain ne fyysiset jutut mitä esimerkiksi stealthing aiheuttaa, esim. seksitautien tai epätoivotun raskauden mahdollisuus, vaan myös se henkinen taakka siitä, että kehon itsemääräämisoikeutta on loukattu.

Tapahtuneen jälkeen tyttö kertoo siitä kavereille: kaverit on surullisia ja tytön puolella, mutta samalla tulee kysymyksiä, neuvoja sekä sanoja joissa kaikissa on sama huolensekainen kaiku: ”Miks sä menit sinne? Ehkä ei kannattais mennä sellasen ihmisen mukaan jota ei tunne?”. Ja nämä ovat vain siitä viattomimmasta päästä, ei-niin läheisiltä ystäviltä voi tulla: ”Ootko sä ihan varma et se meni tolleen? Sanoitko sä sille ”ei” tarpeeksi selkeästi? Jos sä kerran suostuit seksiin, niin mitä sä sit odotit? Mitä sul oli päällä? No mut tollasta sattuu kaikille, pojat on tollasia. Taistelitko sä? Rimpuilitko sä pois? Sun pitää vaan olla selkeempi. Kaduksä nyt vaan et harrastit kännissä yhden illan jutun ja nyt selität tollasta?” 

(Tähän väliin: puhun nyt tyttö-poika-asetelmasta eniten, koska se on se totuus jonkä minä näen vahvimpana omassa elämässäni. En silti halua sulkea pois faktaa, että myös naiset raiskaavat ja painostavat miehiä seksiin. Miehet raiskaavat miehiä. Naiset raiskaavat naisia. Transsukupuolisia raiskataan ja hekin raiskaavat. Jokainen näistä vääryyksistä on yhtä tuomittavaa, ja vaatii tunnistamista. Kuinka moni mies tai poika jää yksin häpeän ja trauman kanssa, koska tämä yhteiskunta ei halua tunnistaa miehen kokemaa seksuaalista väkivaltaa? Kuinka moni transsukupuolinen tai ei-binäärinen jää yksin, koska tämä yhteiskunta ei halua tunnistaa heitä, saati heidän kokemaa väkivaltaa? Nämä ovat isoja kysymyksiä jotka vaativat muutosta.)

Tuntuu, että yhteiskunta ja media kyllä jaksaa mässäillä raiskauksilla – varsinkin, jos se hyödyntää omia rasistisia agendoja. Ihmiset haluavat julistaa vääryyttä ja vaatia tuomiota, kun asia on mennyt heille ymmärrettävällä tavalla: mieluiten ulkomaalainen mies, erityisesti turvapaikanhakija, on raiskannut nuoren tytön vaikka kotimatkalla. Tekijä on tuntematon. Puskaraiskaus. Kuitenkin, puskaraiskauksien määrä on illuusio: suurin osa teoista tapahtuu kotibileissä, pariskuntien välillä, yhden illan jutuissa, jatkoilla tai aviovuoteissa. Usein halutaan sulkea silmät sellaiselta, missä uhri on esimerkiksi sammunut tai liian humalassa suostuakseen. Googlatessa aiheesta tulee vastaan keskustelufoorumeita, missä puhutaan valehtelevista naisista. Varmasti sekin on totta ja myös väärin. Mutta se ei sulje pois sitä, että elämme erittäin vahvasti raiskauskulttuurissa.

Tässä kulttuurissa meille tytöille opetetaan jo pienestä lähtien, että emme saa kävellä yöllä ulkona yksin emmekä luottaa tuntemattomiin miehiin. Emme saa laittaa liian lyhyttä hametta tai flirttailla liikaa, olettaen ettei sen ole pakko johtaa mihinkään. Meidän kannattaa hankkia chilisumutteita, raiskauspillejä ja itsepuolustuskursseja. Sillä jos emme, ja toimimme edellämainitulla tavalla, olemme itsekin vastuussa. Tämä vahingollinen ajattelumalli antaa kiertäen luvan eksuaaliseen hyväksikäyttöön: jos kerran tyttö oli aluksi suostuvainen, jos kerran tyttö itse käveli yksin, jos kerran tyttö oli liian humalassa ja jos kerran tyttö ”antoi itsestään sellaisen kuvan”: no hei, go for it. Ja se luo myös väärän illuusion siitä, että kaikki miehet raiskaavat. Että tuntemattomaan ei voi ikinä luottaa. Aika ankea maailmankuva meillä. Raiskauskulttuuri tekee miehestä eläimen ja naisesta syyllisen.

Voisimmeko sen sijaan, että opetamme miten välttää tulematta raiskatuksi tai seksuaalisesti ahdistelluksi, voisimme opettaa että toiseen ei saa koskea ilman lupaa? Jos kumppani haluaa lopettaa, silloin pitää lopettaa. Sitä ei muuta mikään. Ei toisen vaatteet, ei toisen humalatila, ei mikään.

Olen kyllästynyt kourintaan tanssilattialla, huutoihin kaduilla sekä lukemaan miten raiskauksista ja raiskatuista jaksetaan mouhota mutta vain kapeakatseisesti. Uhrista puhutaan kuin hän ei olisi paikalla, vaikka hän on: joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa. Vaaditaan lisää tuomioita, vaaditaan karkoituksia, vaaditaan ties mitä, vaikka oikeat ongelmat pysyvät piilossa. Häpeä ja kynnys ilmoittaa häirinnästä on liian isoa, kun ensimmäinen ajatus on epäily. Raiskaustutkimukset ovat karuja ja matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut ovat harvassa. Uhrista maalataan synkeä kuva: hän on rikki, tahrittu ja tulee todennäköisesti pelkäämään seksiä aina. Uhri on aina nuori valkoinen tyttö, uhri oli tekijälle tuntematon, uhri taisteli urheasti mutta ei päässyt rimpuilemaan irti. Luovutaan tästä. Koska tämän ”uhri-ideaalin” ulkopuolelle tippuu miljoonia ihmisiä. Ja he ovat aivan yhtä lailla kokeneet vääryyttä.

Stoppaan Sufjan Stevensin. Nyt soi Silvana Imamin IMAM COBAIN. 

Linkkejä:

Joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa – http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/joka-kolmas-nainen-kokee-vakivaltaa/

Tukinainen – https://www.tukinainen.fi/

Kommentti: Puskaraiskausmyyytti elää vahvana faktoista huolimatta – http://www.is.fi/kotimaa/art-2000000894425.html

Stealthing – https://www.allure.com/story/stealthing-removing-condom-without-partners-consent-sexual-assault