Olen lukenut monta Marilyn Monroen elämänkertaa, katsonut melkein kaikki hänen elokuvansa lukemattomat kerrat, käynyt hänen haudallaan, kurkkinut aidan yli hänen taloa, josta hänet löydettiin kuolleena, mutta en vieläkään ole saanut hänestä tarpeekseni.

Kaikki alkoi ala-asteelta, jolloin fanitin Spice Girlseja. Ginger Spice eli Geri oli suosikkini. Tiesin Gerin pitävän Marilyn Monroeta idolinaan, joten tottahan toki minäkin halusin tietää lisää tästä Hollywoodin kulta-ajan tähdestä. Piukat Paikat oli muistaakseni ensimmäinen Marilynin elokuva, jonka lainasin kirjastosta ja katsoin. Olin heti myyty. Nainenhan oli kerrassaan aivan lumoava. Se, että hän oli uskomattoman kaunis ei ollut ainoa asia, mikä hänessä lumosi ja lumoaa edelleen, vaan jotain muutakin hänessä on. Jotain, mitä ei vaan voi selittää. Marilynin elämänkerta kirjoista olen oppinut, että hänen elämäntarinansakin on aika uskomaton. Sitä voisi sanoa tosielämän Tuhkimotarina, jossa ei valitettavasti kuitenkaan ollut sitä kuuluisaa onnellista loppua. Mielisairaan äitinsä ja orpo- ja kasvattikotien koulimasta herkästä tytöstä tuli koko maailman ihailema legenda, jonka säkenöinti ei vieläkään ole hiipunut. Marilynin vaikea lapsuus oli kuitenkin jättänyt syvät arvet naiseen ja niitä hän kantoi mukanaan koko elämänsä. Niinpä kaiken sen glamourisen Hollywood-elämän taakse kätkeytyi rikkinäinen nainen, joka kamppaili demoniensa kanssa elämänsä loppuun saakka. 

Käyn edelleen siinä samassa kirjastossa, mistä lainasin ala-asteikäisenä Piukat Paikat. Viime viikolla löysin sieltä Marilynista kertovan kirjan, mitä en vielä ihme kyllä ole lukenut. Kuulin tästä kirjasta, kun se julkaistiin, mutta en lukenut sitä silloin ja nyt olin jo unohtanut koko kirjan olemassaolon. Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe on kirjoitettu Marilynin koiran näkökulmasta. Ajattelin kirjan olevan vähän hassu, jopa huono, sillä eihän koira ole voinut kertoa elämästään Marilynin kanssa. Kirja kuitenkin osui silmiini kirjastossa ja onhan kansi aika hellyyttävä, joten nappasin sen käsiini. Takakannessa paljastetaan, että se kertoo koirasta, joka seurasi kuuluisaa emäntäänsä hänen kaksi viimeistä elin vuottansa. Romaanin luvataan olevan älykäs, kepeä ja hauska, melankolinen ja merkillisen uskottava. Kirja kuullosti sen verran mielenkiintoiselta  ja lisäksi kaikki, mikä ”vie” minut Kaliforniaan on tervetullutta, joten päätin antaa Maffille mahdollisuuden.

En ole ennättänyt lukemaan kirjaa vielä kovinkaan paljoa, mutta jo nyt se vaikuttaa ainakin hauskalta. Katsotaan lunastaako se loputkin lupauksensa kunhan pääsen tarinassa pidemmälle.

Huomasin tätä kirjoittaessani, että ehkä minussa asuu vieläkin se ala-aste Krista, joka täytti huoneensa idoleidensa kuvilla. Nimittäin katsellessani ympärilleni täällä kotona, voin nähdä Marilynin kasvot niin seinilläni, kirjahyllyssäni kuin kampauspöydällänikin. Luulenpa, että en koskaan saa tarpeekseni Marilyn Monroesta.