Perhosia vatsassa
Ensimmäinen päivä täynnä epätoivoa… No ei ehkä ihan niinkään. Mutta haluan kirjoittaa tämän muistutukseni itselleni siitä, mitkä olivat tunnelmat saapuessa ja aion verrata niitä ajatuksiin lähtiessä.
Olen herännyt tänään kolmelta aamulla, jotta ehtisin lennolleni ja päivä on ollut pitkä. Saavuin Amsterdamiin aamupäivällä, ja siitä ei alkanutkaan matkan riemukas osuus, vaan ehkä yksi rankimmista kokemuksista.
Sivuhuomautus: Olen siis Erasmus-vaihto-opiskelijana Amsterdamissa viisi kuukautta, opiskelemassa kirjallisuustiedettä ja taidehistoriaa.
Anyway, Universiteit van Amsterdam on hoitanut kaiken omalta puoleltaan upeasti. Infoa on tullut tasaisin väliajoin ja missään vaiheessa ei ole tarvinut panikoida tai käydä paperisotaa. Yliopisto oli hoitanut minulle lentokenttäkuljetuksen sinne, mistä saisin asuntoni avaimet ja kuljetuksen tästä paikasta asunnolleni. Kaikki kuulosti upealta paperilla. Käytännössä se tarkoitti sitä, että 300 vaihtaria saapuu yhtä aikaa kentälle eri puolilta maailmaa ja yksi ihminen hoitaa ilmoittautumisen. Minulla meni lähes kolme tuntia saapumisesta siihen, että bussi oikeasti kuljetti minut (ja parisataa muuta) yliopiston ilmoittautumispaikkaan.
Totta kai onnistuin nolaamaan itseni supercoolin ruotsalaisjoukon edessä kun matkalaukkuni lähti kaatumaan ja yrittäessäni kumartua pelastamaan sen selässäni oleva rinkka kaatoi minut kumoon matkalaukun päälle (-Jävla! – Härreguuuuud!). Sätkin maassa rinkan kanssa kuin kilpikonna ja yritin nauraa itselleni. Juuri ennen kaatumistani olin ehtinyt mainostaa olevani Suomesta.
Pari tuntia lisää meni ilmoittautumishässäkässä, mutta hoh, nyt olen kirjoilla asunnossani, yliopistossa, Amsterdamin kansalainen (asukas, mikälie) eli burger, minulla on opiskelijakortti, ranneke intro-viikolle ja aika varattu paikalliseen pankkiin tilin avausta varten!
En suinkaan lopettanut tähän: iltaan mennessä minulla oli myös hollantilainen puhelinnumero, bonuskortti Albert Heijn -ruokakauppaketjuun, sekä homeista goudaa roskiksessa. Typerä käpykylämaa kun ei voi edes juustoa ostaa syynäämättä sitä pakkauksen läpi. Arvatkaa vaan syynäänkö tästä lähtien jokaisen elintarvikkeen suurennuslasin kanssa…
Asuntola on ok. Rakennus on aika kamala ja yleisistä tiloista en halua edes puhua. Mirka antoi minulle parhaan neuvon matkalle lähtiessä: jätä Monica Geller kotiin. Sitä täytyy alkaa noudattaa heti. Oma huoneeni on kuitenkin mukava. Kivilattia ja valkoiset tiiliseinät ovat askeettiset, mutta loppujen lopuksi siistimmät kuin monessa hotellissa, joten olen tyytyväinen. Netti pelaa (koska fiksu tyttö toi oman ethernet-kaapelin kotoa), minulla on iso peili, monta lamppua ja riittävästi säilytystilaa. Huomenna pääsen virittelemään mukanani tuomia sisustusjuttuja. Hihii…
Nyt kun tätä kirjoittaa, minulla on aika positiivinen olo. Pari tuntia sitten soitin Kaseylle ja itkin, että haluan kotiin.
Ihmisiin tutustuminen on ehdottomasti minulle suurin haaste. Olen ainoa suomalainen täällä ainakin tämän hetken tietojeni mukaan. Kaikilla muilla tuntuu olevan kaverit mukana tai he ehtivät jo tutustua lennoilla omanmaalaisiinsa. Amerikkalaisia ja ruotsalaisia täällä riittää laumoittain. Minun on vaikea tunkea väliin ja yrittää kaveerata. Mutta toivottavasti se helpottuu nyt orientaatioviikolla, luentojen alettua ja kun kotiudun asuntolaani.
Vähäsen jännittää :)))))))