Tänään minä itkin luennolla
Tänään minä itkin luennolla.
Otsikko vaatii hiukan taustoitusta.
Aloitin Helsingissä syksyllä taidehistorian sivuaineopinnot, ja vaikken ehtinytkään niissä kovin pitkälle, halusin ehdottomasti täällä vaihdossa opiskella taidehistoriaa. Harmi vain, täällä kurssit painottuivat syyslukukaudelle, ja nyt keväällä oli vain yksi taidehistorian kurssi englanniksi. Kurssin vaikkuttava nimi on ”Capita Selecta of Western Art: From Salvador Dali till the present.”
Rakastan kurssia!
Se on ihanin ja inpiroivin kurssi, joka minulla on koskaan ollut yliopistossa! Meitä on vain 16 ryhmässämme, eli opetus on todella intensiivistä. Keskustelemme 3-tuntisella luennolla paljon. Luennoitsija kysyy, me vastaamme. Luennoitsija ei kysy, mutta me kommentoimme. Meillä on dialoginen suhde toisiimme ja luennoitsijaan. Tunnen olevani osallinen, en vain piilossa takapulpetissa. On ihanaa tuntea omat mielipiteet hyväksytyiksi, sillä sitä en ole kokenut Helsingin yliopistossa, jossa useat kirjallisuustieteen luennoitsijat ovat hyvinkin kapeakatseisia, ja tuntuu että jokaiseen kysymykseen on vain yksi oikea vastaus.
Tämä kurssi vaatii paljon työtä. Jokaista luentoa varten pitää lukea joukko tieteellisiä artikkeleja ja kappaleita kirjasta, minkä lisäksi on esseitä, tunnistuskoe ja esitelmän pito. Hienoa artikkeleiden lukemisessa on se, että ne pitää oikeasti lukea! Tänään luennoitsija pyysi minua tiivistämään artikkelin koko ryhmälle! Helsingissä sitä ei tapahdu. Olen selvinnyt lukuisia kursseja lukematta oikeastaan mitään, eikä materiaaleista ole koskaan kysytty luennolla sanakaan, eikä missään nimessä henkilökohtaisesti.
Erityisesti pidän kuitenkin siitä, että kun kurssilla puhumme teoksesta, emme puhu ainoastaan tekniikasta, tyylistä, sen symbleista, taustasta, kontekstista tai väreistä. Puhumme siitä, miltä sen katsominen tuntuu.
Viime viikolla katsoimme Marc Chagallin teoksia yksi toisensa jälkeen, pohtien yhdessä mitä kukakin näkee, ja mitä kukakin tuntee niitä katsoessa. Kenenkään ei ole pakko avata sieluaan luokalle, eikä kukaan voi vastata väärin. Olen todella ilahtunut tästä näkökulmasta. Liian usein unohdamme maalaustaiteessa taiteen vastaanottajan ja hänen henkilökohtaisen tulkintansa ja tunteensa. Helsingissä luennoilla on maailmankuuluja ansioituneita luennoitsijoita, mutta olenko kertaakaan kuullut heidän kertovan, miltä heistä tuntuu, kun he katsovat jotain tiettyä teosta? No en ole. Aivan kuin vastaanottajalla ei olisi väliä. Nurinkurinen ajatus. Jonkun mielestä tämä voi toki olla hyvin epätieteellinen lähestymistapa taidehistoriaan, mutta minä olen eri mieltä. Taide ei ole vain siveltimen vetoja ja maalipintaa. Taide on tunteita ja elämyksiä. Se ruokkii sielua.
Tänään käsittelimme amerikkalaista abstraktia taidetta: De Kooningia, Jackson Pollockia, Helen Frankenthaleria ja Mark Rothkoa. Pusähdyimme katsomaan Rotkhon maalausta pitkäksi aikaa. Se tapa, millä väripinta veti minua puoleensa ja samalla työnsi poispain sai ihoni kananlihalle ja kyyneleet tulvivat silmistäni.
Tänään minä itkin luennolla – Mark Rotkhon teosta katsoessani. En surusta, en ilostakaan, vaan puhtaasi kauneudesta, vapaudesta ja siitä ilmaisusta, mitä väripinta voi mukanaan kantaa. Olen onnellinen voidessani elää maailmassa, jossa on taidetta.
